Etusivu » Kommentti

Rock and roll all night
Julkaistu 13.06.2011 13.47

Tiedättekö, miten paljon yhteneväisyyksiä on päivystävän lääkärin ja kiertueella olevan rock-muusikon työnkuvilla? Niitä on paljon.

Muusikko saapuu keikkapaikalle mukanaan henkilökohtaiset työvälineensä. Osan teknologiasta tarjoaa yleensä keikkapaikka. Omat eväät on hyvä olla mukana, mutta talokin tarjoaa kahvia ja ehkä särvintä, varsinkin jos muusikko on nimekäs tai ennalta tuttu.

Työ tehdään merkittäviltä osin epämukavaan työaikaan. Kuitenkin useimmat esiintyjät soittaisivat mieluimmin jo päiväsaikaan tai varhain illalla. Aina tämä ei ole mahdollista ja esiintymisten väliaika täytyy päivälläkin käyttää lepäilyyn, jopa nukkumiseen.

Fanit – henkilöt, joiden vuoksi työ tehdään – ovat muusikolle suuri voimanlähde. Fanin lavalle heittämät kukkakimput ja rintaliivit osoittavat työn merkityksellisyyttä ja vaikuttavuutta. Toisaalta fanit voivat myös uuvuttaa muusikon toivomalla aina samoja kappaleita, joihin esiintyjä on jo itse kyllästynyt. Erityisen tylsää on kuulla toivomuksia kappaleista, joita joku toinen on aiemmin esittänyt (paremmin).

Kiertue-elämäntavat eivät edesauta pitkää ikää. Useimmilla kuluu paljon kahvia ja hiilihydraattipitoista evästä. Tupakkatauot rytmittävät monen elämää, eikä alkoholin ja huumeiden käyttökään aivan tavatonta ole. Stressi on sääntö, ei poikkeus. Olosuhteet näkyvät psyykkisen voinnin labiiliutena, alakuloisuutena, ärtyisyytenä ja ääritapauksissa itsemurhayrityksinä. Joku onnistuukin. Yksittäinen henkisen sanattomuuden kokemus tupakkapaikalla yön pimeydessä savuvanojen verhotessa kaukaisuudesta kimmeltäviä tähtiä voi olla myös voimaannuttava kokemus. Riippuu kontekstista.

Äärirajoille meneminen tuottaa joskus äärimmäisiä tuloksia, muttei ilman seurauksia. Kanadalainen rockmuusikko Devin Townsend jätti bipolaarihäiriölääkkeensä ottamatta nauhoittaessaan yhtyeensä Strapping Young Ladin albumia Alien. Mahtavat myyntiluvut ja ylistävät levyarviot eivät kerro sitä, kuinka kauan Townsendillä kesti manioistaan ja depressioistaan palautumiseen.

Kuten muusikon, ei lääkärinkään pitäisi tehdä työtään sietokykynsä äärirajalla. Kärsimys on siitä erikoinen tunne, että siihen ei koskaan totu. Jos alkaa tottua, pitäisi jo vikkelästi vaihtaa maisemaa.

En liene ainut, jolle on toisinaan vaikeaa rauhoittua nukkumaan potilasvirran tyrehdyttyä puolenyön jälkeen. Toisinaan käytän iPhoneni musiikkisoitinta apuna yöpuulle siirtymisessä. Suosittelen tähän tarkoitukseen 1–3 minuutin annoksina seuraavia kappaleita: Far Away (Blackfield), In A Sentimental Mood (useita levyttäneitä artisteja) tai 6. sinfonian osa 1 (Jean Sibelius).

Antti J. Saari
Kirjoittaja on vastavalmistunut lääketieteen lisensiaatti.

 

Edellinen Seuraava Lisää kommentteja  
Käynnistä keskustelu aiheesta Kerro kollegalle Tulosta

Kerro kollegalle

Lähetä uutinen sähköpostilla


Samasta aiheesta aikaisemmin
Uusimmat kommentit

Vastenmielinen ulkomainen omistaja27.11.2014

Ainoa lohtuni27.11.2014

Valkoisen takin suojassa24.11.2014

Lääkäriä ohjaavat myös sisäiset sidonnaisuudet21.11.2014

Tulkoon vaikeus!20.11.2014

Keltaisessa vuoristoradassa17.11.2014

Hyvän puolesta pahaa vastaan13.11.2014

Heidän ebolansa, meidän pelkomme13.11.2014

Voisivatko potilaat pelastaa kliinisen tutkimuksen?10.11.2014

Engagement Counts06.11.2014

Suomen Lääkärilehti
Mäkelänkatu 2, PL 49, 00501 Helsinki
Puh. (09) 393 091, Fax (09) 393 0794
laakarilehti@laakarilehti.fi
© Suomen Lääkärilehti 1998-2014