Katso ja kauhistu: kunnon kansalainen!
Julkaistu 18.08.2011 14.00
Meillä jokaisella on tapa arvioida lähimmäistä, tämän osaamista ja kyvykkyyttä. Oma mittatikkuni on jo vuosia ollut se, onko osakuntataustaa (= hyvä tyyppi), ei-osakuntataustaa (= vaatii seurantaa). Osakunnalla tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että ihmisellä on laaja-alaisuutta, kokemusta järjestötoiminnasta, yhteisöllistä pelisilmää ja kykyä luovia vaikeissa tilanteissa. Sekä taitoa hoitaa hommat kotiin, valittamatta, vastuullisesti ja reippaasti. Ja huumoria kaupan päälle.
Tätä kaikkea on meillä perinteisesti harjoiteltu oppilas- ja teinikunnissa sekä opiskeluaikana ylioppilasjärjestöissä. Vuosi sitten tulin valituksi Helsingin yliopiston Eteläsuomalaisen osakunnan (ESO) inspehtoriksi. Kyseessä on kunniatehtävä, jota hoitaa vain 15 professorikunnan valittua.
Inspehtori valvoo opiskelevan nuorison toimintaa ja toimii osakunnan kokouksen puheenjohtajana. Aseman myötä joutuu pohtimaan opiskelun sisältöjä, sitä miten Suomessa on koulutettu ammattiin ja kansalaisuuteen. Näitä teemoja käytiin läpi elokuussa, kun ESO:n hallitus oli viikonloppuvierailulla mökillämme. Laskevan auringon valossa analysoimme fiksun nuorison kanssa yhteiskunnallista ilmapiiriä, tulevaisuuden odotuksia ja opiskelun nykyehtoja.
Meillä Pohjoismaissa valtion rakentaminen on tuottanut sekä päämäärän että kansalaisihanteen, joka on vahvasti säteillyt koulutuksen ja akateemisen kasvatuksen ideaaleihin. Yliopistoasetusten peruslauseke, kasvattaa nuorisoa Isänmaan ja Ihmiskunnan palvelukseen, on ollut kahdella tavalla velvoittava. On edellytetty ahkeruutta ja opintojen hyvää suorittamista ja samalla on opittu olemaan ihmisiksi, toimimaan yhdessä ja yhteisön hyväksi. Jälkimmäistä harjoitellaan omissa korporaatioissa ja ”toveripiirissä”, kuten vielä 1950-luvulla sanottiin. Pelkkä opiskelu ei riittänyt, sillä tuloksena oli fakki-idiotismi, kapea oman alan osaaminen ja joustamattomuus.
Suomessa ylioppilas- ja osakuntatoiminta, poliittiset nuorisojärjestöt, harrastusyhdistykset ja tiedekuntajärjestöt ovat tuottaneet rutkasti kunnon kansalaisuutta. Keskus on ollut Helsingissä, Vanhan ylioppilastalon muodostamassa maailmassa, Suomen tärkeimmässä poliittisessa tilassa. Ylioppilastiloja on tarvittu kulloisenkin päättäjäsukupolven aatteiden hiontaan.
Koulutusputkemme on siis ainutkertainen ja kiehtovan ”poliittinen”. Se on tuottanut ammatillista osaamista ja yhteiskunnallista osallistumista. Monialaisuus, vastuullisuus ja yhdessä tekeminen ovat olleet sisäänrakennettuja hyveitä aina viime vuosikymmeniin saakka. Opinto-ohjaukseen on kuulunut vahva akateemisen vapauden periaate: kokeilemalla, yhdessä tekemällä, erehtymällä ja oppimalla kasvetaan kunnon kansalaiseksi, välittämään edelleen eurooppalaista kulttuurista ja moraalista viestiä eteenpäin.
Monet sirpaleet ovat viime vuosina murentaneen kunnon kansalaisen ihannetta. Vastuullisuuteen kasvaminen edellyttää viisaita esikuvia ja aktiivista kasvattamista sekä aikaa kypsyä. Mikään näistä muuttujista ei ole ollut kovassa kurssissa ainakaan yliopistoissa, joissa yritysmaailman opit ja yrittäjämäisyys sekä managerismi, tehoajattelu ja tulosvastuutavoite ohjaavat opiskelua. Sivistyksen nimeen vannotaan, mutta teot jäävät puheiden tasolle.
Yhteiskunnan muutkaan vahvat signaalit eivät tue kunnon kansalaisuutta. Nyt normia luodaan erityisyyden ja erilaisuuden avulla. Mediaa ei kiinnosta tavallisuus ja kunnollisuus, vaan alakulttuurisuus, extreme-tyypit ja ääri-ilmiöt. Suomessa oman alalajinsa muodostavat antisankarit, kauhistelun ja ihailun kohteet. Uusimpana ”Katso ja kauhistu: persujen Teuvo Hakkarainen” -video jauhaa netissä miljoonalukuja. Siksi sopii näin vilkkaana tapahtuma- ja protestikesänä kysyä: kuka järjestäisi mielenosoituksen kunnon kansalaisen puolesta?
Laura Kolbe
Kirjoittaja on Euroopan historian professori Helsingin yliopistossa.
Kolumni Lääkärilehdestä 33/2011 (19.8.2011).
| Edellinen | Seuraava | Lisää kommentteja | |
 Käynnistä keskustelu aiheesta |
 Kerro kollegalle |
Tulosta | |
