Kapina lautasella
Julkaistu 21.10.2011 14.30
Muutama viikko sitten luin lehdestä uudesta tutkimuksesta, jonka mukaan kananmuna ei ole enää epäterveellistä. Toinen tutkimus väittää suklaalla olevan vastaavia terveysvaikutuksia kuin liikunnalla.
Laajempi rasvavallankumous on jyllännyt keittiöissä jo pitkään. Tavalliset, normaalipainoiset ihmiset jättävät riisin lautaselle ja ruisleivän kaupan hyllyyn, mutta suosivat kermaa ja juustoja. Entisenä kestävyysurheilijana minun on hankala osallistua tähän hiilihydraattikammoon. Olen nähnyt liian monta kaaviota urheilusuoristuksen aikaisesta glykogeenivarastojen tyhjenemisestä. En osaa suhtautua ”karppaukseen” muuten kuin kummallisena trendinä.
Ajatus ruokatrendeistä vaatii sen sijaan tarkemman katsauksen. Vaihtuvatko ajatukset terveellisyydestä todella niin kuin farkkujen lahkeiden malli?
Kuulin äskettäin äidiltäni hänen lapsuutensa ruhtinaallisista aamupaloista. Mummoni, joka oli opettaja, halusi taata lastensa terveen kasvun, ja paistoi kuulemma vähintään kerran viikossa aamiaiseksi oopperavoileipiä – jauhelihaa ja valkoista vehnää, oikeastaan eräänlaisia hampurilaisia – ja kattoi jokaisen lapsen paikalle suklaalevyn. Lisäksi äitini mainitsi, että tuolloin ajateltiin, että lapselle soveliainta ja kasvun kannalta suositeltavaa ravintoa on pullamössö, johon on lisätty voita. Jos tätä ruokamuistoa on uskominen, pullamössösukupolvea emme edustakaan me kolmekymppiset, jotka olemme kasvaneet rasvattoman maidon ja kevytmargariinin maailmassa.
Näyttää siltä, että jokainen sukupolvi tarvitsee omat teesinsä myös ruokailulle. Minun lapsuudessani – vanhempieni varhaisaikuisuudessa – näitä teesejä olivat rasvattomuus, pitkäkestoiset hiilihydraatit ja pehmeät kasviperäiset rasvat. Kasvissyönti oli vielä harvinaista. Tutustuin kyllä jo lapsena mozzarellaan ja fetaan, mutta meillä ei erityisemmin välitetty ”prosessoitujen” ruokien epäterveellisyydestä tai broilerin eettisestä arveluttavuudesta. Kana oli kana ja lihapiirakka mikrossa lämmitettynä hyvää. Kulautimme rasvatonta maitoa näiden aterioidemme painikkeeksi – ja kasvoimme yhtä terveiksi kuin nykyajan luomulapset.
Nykyisten luomulasten vanhemmat, proteiini- ja rasvaherätyksen saaneet nuoret aikuiset, vaativat taaperoidensa tarha-aterioille kulutusmaitoa, kieltäytyvät kevyttuotteista eivätkä usko virallisia ravitsemussuosituksia. Miksi heidän oikeastaan pitäisi, kun tuoreissa – joskin haastamattomissa – tutkimuksissa todetaan, että virallisten suositusten mukainen ruokavalio poikkeaa vain hiukan siitä, mitä pidetään hiilihydraattipitoisuudessaan epäterveellisimpänä?
Ajatus sukupolvianalyysista ruokailutottumusten – tai niiden muuttumisen – mukaan on kiinnostava. Entä jos kyse on aivan rehdistä sukupolvikapinasta, joka sosiologeille on tyyppiesimerkki sukupolven identiteetin muodostajana? Me kolmekymppisethän hilloamme taas kuin hullut – tai kuin isoäitimme – ja juomme sitä maitoa jonka äitimme ja isämme hylkäsivät. Lapsemme saavat nimekseen Vilho, Urho, Tyyne tai Elvi, ja ruokapöydässä kiiltelee taas kimpale voita.
Ehkä tämän tosiasian vuoksi Helsingin yliopiston yksi tuorein poikkitieteellinen opintokokonaisuus yhdistää sosiologiaa ja ravitsemustiedettä: Kapina voi piillä myös lautasella.
Itse olen kulkenut pitkän matkan suhtautumisessa ruokaan. Nykyistä asennettani voisin nimittää uusvanhaksi kumoukseksi. Uskon, että se kohoaa aivan piakkoin valtakunnalliseksi trendiksi. Näen jo otsikot naistenlehtien kannessa: ”Vallankumous keittiössä: syö sitä mitä tekee mieli silloin kun on nälkä!”
Riikka Pulkkinen
Kirjoittaja on 30-vuotias kirjailija, jolla on taipumusta suurten kysymysten pelottomaan pohdiskeluun.
Kolumni Lääkärilehdestä 42/2011 (21.10.2011).
| Edellinen | Seuraava | Lisää kommentteja | |
 Käynnistä keskustelu aiheesta |
 Kerro kollegalle |
Tulosta | |
