Mitä hedelmöityshoidoista seuraa?
Julkaistu 21.05.2012 08.54
Asiantuntijat arvioivat, että noin joka viides hedelmällisessä iässä oleva pari kärsii lapsettomuudesta. Tahatonta lapsettomuutta koskeva tieto koskee yleensä pareja, mutta ilmiö on paljon laajempi.
Elina Helosvuori analysoi sosiologian alan ansiokkaassa gradussaan tahattomaan lapsettomuuteen liittyviä suomalaisia oppaita. Niissä kuljetetaan hedelmöityshoitoja mukana lapsettomuuden ensijaisena hoitokeinona. Lapsettomuus ei ole eksistentiaalinen, kokemuksellinen, sosiaalinen ja/tai poliittinen kysymys – joita kaikkia se kuitenkin on, vaan kääntyy hoitoa vaativaksi fysiologiseksi tilaksi. Lääketieteellisestä hoitamisesta tulee itseisarvo siitä riippumatta johtaako se lapsen syntymään. Medikaalinen ymmärrys hallitsee lapsettomuutta käsittelevää puhetta ja tietoa myös lääketieteen ulkopuolella. Lääketieteellinen ymmärrys määrittelee ilmiön nimenomaan "ongelmaksi", jolle se tarjoaa "ratkaisun". Helosvuoren analyysi tuo esiin, miten opasteksteissä luvataan toivoa, apua ja hoitoa. Niissä kerrotaan, että lapsettomuuden hoitomuodot ovat nykyisin niin kehittyneitä, että kaikista syistä johtuvaa lapsettomuutta voidaan hoitaa. Moni aloittaakin hoidot toiveikkaana, vaikka fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti raskas prosessi kestää usein vuosia.
Irene Pendolin näyttää toisessa tärkeässä gradututkimuksessa, miten lapsettomat joutuvat ja myös asettautuvat asemaan, josta on hankalaa puuttua hoitohenkilökunnan toimintaan. Henkilökunnalle potilas on hoidon kohteena helposti itsestäänselvyys. Pendolinin haastateltava kuvaa täydellistä ulkopuolisuutta hoitotilanteessa: ”Meet sinne lääkärille, otat housut pois ja käyt siihen pöydälle... Mun kroppaa monta ihmistä raplaa ja yks tekee sitä ja toinen toista, mut kukaan ei ees kerro mitä tapahtuu... ... ja kukaan ei oikein huomioinu, et mäkin oon siellä... Siin vaan odotetaan ja ollaan kiltisti hiljaa ja sit se lääkäri sanoo mitä on tapahtunu.”
Hoidoissa on oma koreografiansa, jossa potilas on lääketieteellisen teknologian tapahtumapaikka ja sellaisena ei-kukaan. Kuitenkin hän joutuu elämään sekä lapsettomuuden että hoitojen tuottaman kärsimyksen koko inhimillisen, intiimin ja sosiaalisen kirjon kanssa. Elämään ei mahdu juuri muuta, kun aika, energia ja usein rahatkin menevät hoitoihin, joista on vaikea puhua läheisten kanssa. Ulkopuoliset kyselevät lasten perään, lapsiperheet ahdistavat. Vaikka periaatteessa hoitoihin osallistuminen on jokaisen oma valinta, koko ympäristö viestii, että lapsettomuuden ratkaisu on lapsi. Tarjolla olevista hoidoista tulee ”järkevä” ja ensisijainen tapa toimia. Hoitoja on järkevää toistaa, koska toiston kautta mahdollisuudet paranevat. Samalla tiivistyy toivon ja epätoivon kierre, joka käy monilla sietämättömäksi.
Pendolin, kuvaa, miten hoitokoneisto ikään kuin imaisee pariskunnat yhteyteensä. Siitä on yhä vaikeampi irrottautua. Hoidot ruokkivat itse itseään: ”kun niihin on investoitu paljon aikaa, rahaa sekä fyysistä ja henkistä kipua, syntyy tarve ”yrittää vielä kerran”, etenkin jos lääkärit puoltavat ajatusta.” Tilanne on uhkapelin kaltainen: pelaamalla lisää voidaan voittaa moninkertaisesti takaisin se, mikä on aiemmin menetetty. Lapsettomuudelle ei haluttaisi antaa valtaa yli koko elämän, mutta hoitojen myötä niin käy. Elämä alkaa pakostakin pyöriä vain hoitojen ympärillä, kun yhteensovitetaan naisen ruumiin, sen lääketieteellisen hoitamisen, klinikan, pariskunnan elämän aikatauluja. Elämän intiimein asia on ulkoistettu. Suhtautuminen lisääntymisteknologioihin muuttuu hoitojen edetessä: kriittisyys hoitoja, hoitohenkilökuntaa ja lääkkeitä kohtaan kasvaa omien kokemusten karttuessa. Tilanne on niin tuskallinen, etta niin voi käydä, vaikka kaikki tekisivät parhaansa.
Suomessa tahaton lapsettomuus on sairaus, jota hoidetaan julkisin varoin. Samalla kun hyvinvointivaltion antama tuki hedelmöityshoitoihin on hieno asia, hoitoon menemisestä tulee entistä pakottavampaa. Mahdollisuuden käyttämättä jättämistä on vaikea perustella. On kuitenkin uskallettava kysyä, miten hedelmöityshoidot ja niiden pakottavuus lapsettomuuden ensisijaisena hoitokeinona itsessään tuottavat inhimillistä kärsimystä. Miten lapsettomuuden ymmärtäminen ratkaistavissa olevaksi ongelmaksi sulkee mahdollisuudet kohdata lapsettomuus jollain muulla tavalla ja saada siihen ymmärrystä? Miten lapsettomista tulee yhä marginaalisempia maailmassa, jossa pysyvästi lapsettomat ovat epäonnistuneita, outoja lintuja, itse ratkaisunsa tehneitä tai itsekkäitä uraihmisiä?
Entäpä hoitojen onnistuessa? Miten ihminen toipuu hoitokokemuksesta, joka voi puistattaa vuosikymmeniä, kuten eräs hoitojen avulla lapsia saanut nainen kertoi? Miten hoidoilla saatujen lasten vanhemmat oppivat luottamaan itseensä täydellisen avuttomuuden jälkeen? Millaisia perhesuhteita synnyttää teknologia, jossa syntyvien yksilöiden elinvoimaa on arvioitu ja rankattu jo ennen raskautta? Miten käy hoidoissa ylijääneiden tai tuhoutuneiden alkioiden? Pystyvätkö ”vanhemmat” jättämään taakseen nämä elämän alut? Syntyykö yhteiskuntaan ajan kuluessa uusi juuriaan etsivä, hämmentynyt ihmisryhmä: ylijääneistä alkioista toisiin perheisiin syntyneet lapset?
Lisääntymisteknologian huima kehitys ja käyttöönotto on historian mittakaavassa ennen näkemätön sosiaalinen koe, jonka seurauksia kukaan ei pysty arvioimaan. Aika näyttää, miten nykykäytännöt muuttavat maailmaa. Sillä välin on havahduttava siihen, että hoitojen lyhyenkin välin seuraukset ovat moninaisia ja syvästi ihmisten elämään vaikuttavia. Ei lapsettomuus ole ongelma. Se on dilemma: vaikkei selkeitä ratkaisuja ole, siihen on jollain tavalla suhtauduttava. On aika luoda kokemuksellista ja yhteiskunnallista tilaa tämän monille kipeän asian käsittelyyn ilman hedelmöityshoitojen pakottavaa kehystä.
Kaisa Ketokivi
kaisa.ketokivi@helsinki.fi
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, joka toimii sosiologian alan tutkijana Helsingin
yliopistossa ja New York University:ssä.
Kirjallisuutta
Elina Helosvuori. Lupaus lapsesta. Hedelmöityshoitojen oikeuttamisesta valistusteksteissä. Sosiologian alan pro gradu –tutkielma, Helsingin yliopisto, 2012.
Irene Pendolin. Projektina lapsi. Lapsettomuuden, perheen ja sukulaisuuden rakentuminen hedelmöityshoidoissa käyneiden naisten ja miesten kertomuksissa Sosiologian alan pro gradu –tutkielma, Turun yliopisto, 2011.
Tekeillä olevaa yhteiskuntatieteellistä tutkimusta aiheesta
Mianna Meskus. Unique, plural and potential: Multiplicity of human biological material, Suomen Akatemian tutkijatohtorin hanke (2011-2013), Helsingin yliopisto (http://blogs.helsinki.fi/meskus/)
| Edellinen | Seuraava | Lisää kommentteja | |
 Käynnistä keskustelu aiheesta |
 Kerro kollegalle |
Tulosta | |
