Muutoksesta ja sen tekemisestä
Julkaistu 11.06.2012 08.30
Muutoksen johtamisesta on kirjoitettu lukuisia kirjoja ja järjestetty laajalti koulutusta. Se tunnustetaan taitolajiksi, jonka voi oppia ja silti epäonnistua. Muutokseen sisältyy aina se riski, että kaikki ei jää ennalleen. Muutos on harvoin kivaa. Siksi muutokseen tulee olla syy. Muutoksen tutkijat puhuvat muutospaineesta. Ilman tätä painetta ei tule muutosta.
Yksi tunnetuimpia muutoksenjohtajan oppaista on J.P. Kotterin ”Leading Change”, joka kuulunee kaikkien johtamiskoulutusten peruslukemistoon. Muutoksen kahdeksanvaiheisen polun ensimmäinen askel on Kotterin mukaan: ”Establishing a Sense of Urgency”, millä hän ei suinkaan tarkoita virtsapakon provosoimista. Sadan hengen organisaatiossa muutoksen välttämättömyyteen heränneitä tulee olla vähintään pari tusinaa ja 100 000 hengen organisaatiossa vähintään 15 000, jotta merkittävä muutos saadaan käyntiin. Tehokkain tapa tuhota muutospaine, on selittää, että eivät asiat loppujen lopuksi niin huonosti ole ja kyllä tämä tästä, kun vähän säädetään ja viilataan yksityiskohtia. Aikanaan tätä maltillista ja sovittelevaa lähestymistapaa kuvattiin revisionismiksi ja sen kannattajia leiritettiin esimerkiksi Neuvostoliitossa tuhatlukuisin joukoin. ”Vallankumouksellisen marxilaisuuden aatteellinen taistelu revisionismia vastaan 19. vuosisadan lopulla on ainoastaan alkunäytöstä proletariaatin suuriin vallankumoustaisteluihin sen kulkiessa eteenpäin asiansa täydellistä voittoa kohti poroporvareiden kaikista horjumisista ja heikkouksista huolimatta” (V.I. Lenin maalis-huhtikuussa 1908).
Suomi saa tavallaan kiittää revisionismia ja virkamiesten muutostarpeen poisselittämisen kykyä itsenäisyydestään. 1800-luvun puolivälistä lähtien voitiin tsaariin päin selittää asiat parhain päin ja samalla kaikessa hiljaisuudessa rakentaa itsenäisyyden perustuksia: ” …ettäkö Keisarillisen Aleksanterin yliopiston ylioppilaskunta järjesti kevätjuhlan Floran päivänä 13.5.1848 Kumtähden kentällä ja juhlassa laulettiin Kaartin soittokunnan säestyksellä ensimmäisen kerran julkisesti Fredrik Paciuksen säveltämä J. L. Runebergin runo Vårt Land. Ei tarvitse herra kenraalikuvernöörin olla huolissaan, mikä lie pique nique ja ylioppilaiden hullutus. Maassa kaikki hyvin ja tänne mitään kasakoita tarvitse lähettää…” Valitettavasti tästä muutospaineen purkamiskyvystä on tullut Suomen johtavan virkamiehistön korkein hyve. Siksi terveydenhuoltoakin on uudistettu jo 1990-luvun puolivälistä alkaen. Tuolloin olin mm. itse tuottamassa sosiaali- ja terveysministeriön terveydenhuollon kehittämisprojektille selvitystyön tilastotaulukoita.
Vuonna 2001 käynnistivät pääministerit Tony Blair ja Paavo Lipponen kumpikin maissaan laajat terveydenhuollon pelastusprojektit. Sen seurauksena NHS on uudistunut perusteellisesti ja sen palvelukyky on aivan eri tasolla kuin noin kymmenen vuotta sitten. Muutos jatkuu yhä. Suomessa perusterveydenhuolto on käytännössä romahtanut, ja vasta nyt otetaan ensimmäisiä haparoivia askeleita muutostien suunnittelussa. Muistan itse yhden noista vuoden 2001 puhetilaisuuksista Suomessa. Blairin tavoin Lipponen perusteli aukottomasti ja myös tunteisiin vedoten, miksi muutos oli välttämätön. Tämän jälkeen virkamieskunta viimeistä edellisen kansliapäällikön johdolla osoitti ja osoittaa edelleen, kuinka eivät asiat nyt lopulta ihan huonosti ole, ja kyllä tästä hienosäädöllä selvitään. Ei selvitty.
Tilanteessa, jossa jokainen asiakasrajapinnassa työskentelevä näkee ja kokee, että homma ei toimi, on muutostarpeen vähättely suurin mahdollinen ajateltavissa oleva loukkaus. Tilanne on sama kuin, jos depressiossa itsemurhaa hautovalle potilaalle sanottaisiin, että ”katso kuinka kesä tulee ja linnut sentään laulaa”. Eli sinun ongelmillasi ja masennuksellasi ei ole minulle mitään merkitystä.
Entä tuo ”ensimmäinen askel”, joka juuri on julkistettu? Ainakaan kunnallisesta perusterveydenhuollosta katsoen ajatus perusterveydenhuollosta, jonka rahoitus ja järjestäminen ovat kunnan vastuulla, ei tunnu kovin vallankumoukselliselta. Valtiovallalle se toki tarjoaa mahdollisuuden pestä kätensä perusterveydenhuollon ongelmista ja osallistua romahdukseen määrittämällä kunnille yhä uusia velvollisuuksia, tehtäviä, aikarajoja ja minimimitoituksia.
”Establishing a Sense of Urgency” ei yksin riitä. Seuraavaksi tulee määritellä, mikä on se ongelma, jota uudistuksella ollaan ratkaisemassa. Vasta sen jälkeen tulee ratkaisujen etsimisen aika.
Mikko Nenonen
Kirjoittaja on hartolalainen terveyskeskuslääkäri, kunnallispoliitikko ja toisinaanajattelija, oppiarvoiltaan yleislääketieteen dosentti ja eMBA.
| Edellinen | Seuraava | Lisää kommentteja | |
 Käynnistä keskustelu aiheesta |
 Kerro kollegalle |
Tulosta | |
