Päihdeäidin hoitoon tarvitaan kipeästi uusia keinoja
Julkaistu 08.04.2010 12.16
Lääkärilehdessä julkaistava Marjukka Pajulon artikkeli (SLL 13–14/2010, s. 1205–11) tuo tuoretta tietoa oletettavasti parhaasta Suomessa saatavilla olevasta hoitojärjestelmästä, jossa päihdeäidille annetaan mahdollisuus yrittää huolehtia vauvastaan. Ensikodin 70 äidistä 56:lle tarjottiin seurantatutkimusta, ja aluksi 45 sitoutui mukaan, mutta lopulta vain 34 asui lapsensa kanssa ensikodissa toivotut neljä kuukautta. Epäselväksi jäi, olivatko mukana pysyneet äiti-lapsiparit aineiston terveimmästä päästä, mutta maalaisjärjellä ajateltuna se tuntuisi todennäköisimmältä. Siitä huolimatta vain 20 äitiä (60 % seuratuista) kykeni toimimaan lapsensa hoitajana kahden ikävuoden kohdalla.
Äidin ja lapsen välinen vuorovaikutus oli 4 kuukauden kohdalla suurimmalla osalla heikkoa ja huolestuttavaa. Kahden vuoden ikään mennessä lähes puolet seuratuista lapsista oli jouduttu väliaikaisesti, toistuvasti tai pysyvästi sijoittamaan tai ottamaan huostaan. Äitien väliset yksilölliset vaihtelut olivat suuria. Kahden vuoden iässä tutkituista 21 lapsesta 15 kehitys oli edennyt normaalin rajoissa. Tulokset jäivät valitettavan niukoiksi panostukseen nähden, jos tavoitteeksi asetetaan äidin tervehtyminen siinä määrin, että hän kykenee toimimaan lapsen ensisijaisena huoltajana ja turvaamaan lapsen normaalin kehityksen.
Omassa aiemmassa tutkimuksessamme selvitimme raskaudenaikaisen päihdeongelman takia vuosina 1992–2001 hoidettujen 526 äidin 626 lapsen huostaanotot vuoteen 2003 mennessä taannehtivasti (1). Seurantajakson aikana lapsista seitsemän oli kuollut. Lapsista puolet oli ollut jossain vaiheessa elämäänsä sijoitettuina tai huostaanotettuina, moni jo ennen kahden vuoden ikää, ja joka viides oli ollut yli puolet elämästään sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Biologisen vanhemman kanssa asuvien lasten osuus pieneni tasaisesti seurantajakson aikana. Raskaudenaikainen tupakointi ja päivittäinen alkoholinkäyttö sekä raskauden aikana että sen jälkeen korreloivat selvästi varhaisen ja pitkäaikaisen huostaanoton kanssa. Äideistä 14 %:lla oli ollut kontakti päihdehoitoon ja 51 %:lla isistä oli päihdeongelma. Nämä muuttujat ennustivat lapsen varhaista ja pysyvää sijoituksen tarvetta.
Tulosta voidaan tulkita niin, että mikäli alkoholinkäyttö ei lopu raskauden aikana, on epätodennäköistä, että äiti pystyy huolehtimaan lapsestaan pysyvästi. Valitettavasti myös päihdeäitien itsensä ennuste on huono, vaikka he olisivat saaneet kaiken mahdollisen tuen raskautensa aikana. Tuoreessa, vielä julkaisemattomassa tutkimuksessamme selvitimme raskauden aikana vuosina 1992–2001 hoidossa olleiden 524 päihdeäidin myöhemmän sosiomedisiinisen terveyden rekisterien avulla vuoden 2007 loppuun saakka. Seurantajakson aikana päihdeäidit kuolivat yli 30 kertaa todennäköisemmin, olivat lähes 10 kertaa todennäköisemmin hoidossa psyykkisten ongelmien tai käytöshäiriöiden takia ja sairastivat virustulehduksia lähes 30 kertaa todennäköisemmin kuin verrokkiryhmän äidit.
Päihdeäitien raskaudenaikainen erityishoito alkoi Helsingin Naistenklinikassa 1983. Hoito ja tukikeinot ovat olleet parhaat, mitä vapaaehtoisuuteen perustuvassa järjestelmässä kyetään tarjoamaan. Vuonna 1987 julkaistun selvityksen mukaan kaksi kolmasosaa äideistä kykeni vähentämään alkoholinkäyttöään ainakin jonkin verran raskauden aikana, ja sillä oli myönteinen vaikutus syntyvän lapsen kuntoon (2). Valitettavasti seurantatutkimusten tulokset osoittavat, että olemassa olevilla käytännöillä, tukitoimilla ja menettelytavoilla emme pysty pysyvästi auttamaan näitä nuoria naisia ja myös heidän lapsensa kärsivät äidin päihteiden käytöstä. Tarvitsemme kipeästi ja nopeasti kokonaan uusia keinoja puuttua ja hoitaa päihdeongelmaisia vanhempia.
Kirjallisuutta
1 Sarkola T, Kahila H, Gissler M, Halmesmäki E. Risk factors for out-of-home custody child care among families with alcohol and substance abuse problems. Acta Paediatrica 2007;96:1571–6.
2 Halmesmäki E. Alcohol counselling of 85 pregnant problem drinkers: effect on drinking and fetal outcome. Br J Obstet Gynaecol 1988;95:243–7.
Erja Halmesmäki
dosentti, osastonylilääkäri
HYKS, Naistenklinikka
| Edellinen | Seuraava | Lisää kommentteja | |
 Käynnistä keskustelu aiheesta |
 Kerro kollegalle |
Tulosta | |
