Voiko kuolevaa lääkitä liikaa?
Julkaistu 17.10.2011 08.16
Viime aikoina on taas keskusteltu sairaiden, vanhusten ja kuolevien liian niukasta lääkitsemisestä ja saattohoidon kehnosta tilasta osana terveydenhuoltojärjestelmää. Tämä tuo aina mieleeni ennenaikaisesti kuolleen äitini viimeiset viikot Lohjan sairaalassa. Lähestyvä kuolema oli elämän ylläpitämiseen pyrkivässä järjestelmässä häiriötekijä. Kuoleman läsnäoloa torjuttiin niin tehokkaasti, että kuoleva joutui puolustamaan tilaansa. Sairaalan rutiinit ja käytännöt oli suunnattu parantuville. Riittävää lääkitystä ei tahtonut saada ”riippuvuusriskin” vuoksi. Vessaan apua sai odottaa puoli tuntia.
Voimakasluonteinen, lähestyvän kuolemansa hyväksynyt äitini taisteli järjestelmää vastaan. Hän vaati huomiota kuolevan elämän realiteeteille. Mutta kuinka moni kuoleva on sellaisessa kunnossa, että pystyy, jaksaa ja osaa raivata tilaa viimeisille viikoilla, jotka ovat hänelle ainutkertaisempia kuin osaamme edes hahmottaa? Kuinka moni ihminen yleensäkin pystyy puolustamaan itseään systemaattisesti syrjivää järjestelmää vastaan?
Viimeiset päivät olivat toisenlaisia. Kun äitini kolme päivää kestänyt kuolinkamppailu alkoi, hän siirtyi viimeinkin kuolevan kategoriaan. Silloin järjestyi ymmärrystä, tukea ja oma huone, jossa me omaisetkin saimme yöpyä. Tämä oli muutos parempaan. Surkeaa silti oli, että äidin ja meidän omaisten viimeiset viikot menivät rauhallisen yhdessäolon sijaan vimmaisessa ihmisoikeustaistelussa.
Johtopäätökseni oli, ettei sairaalan väellä ollut välineitä hahmottaa ja hoitaa kuolevaa osana arkista hoitokokonaisuutta. Kuolema kiellettiin, kunnes realiteetti oli niin ilmeinen, ettei ollut vaihtoehtoja. Itse asiassa näin sosiaalisilla järjestelmillä on taipumus toimia. Ne pyrkivät turvaamaan jatkuvuuden epävarmuuden keskellä.
Terveydenhuoltojärjestelmä on kuitenkin erityinen. Ensinnäkin, kuoleva haastaa terveydenhuollon ja lääketieteen osoittamalla niiden rajallisuuden ja voimattomuuden. Järjestelmän puolustusreaktio on kieltäminen. Toiseksi, järjestelmän nimenomainen tehtävä on hoitaa sairaita, joista osa menehtyy. Näin on aina ollut, ja näin tulee aina olemaan. Tämä kahtalaisuus muodostaa äärimmäisen ristiriidan. Kuoleva kaikessa hauraudessaan uhkaa järjestelmää.
Realiteetti on, että sairaaloiden vuodeosastoilla makaa kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka lähteävät sairaalasta elävinä ja niitä, jotka lähtevät sieltä kuolleina. Yksittäisten hoitoyksiköiden ja niiden kaikkien toimijoiden on avattava silmät ja tajuttava, että nämä potilasryhmät tarvitsevat useimmiten toisistaan jyrkästi poikkeavaa hoitoa. Kuolevan aika on käsittämättömän lyhyt. Kuolevan merkityksellinen elämä tapahtuu jokaisessa hetkessä juuri nyt – ei hoidon jälkeen niin kuin paranevien. Nykyisyydestä on rakennettava niin hyvää elämää kuin suinkin mahdollista. Voiko kuolevan tuskia esimerkiksi lääkitä liikaa? Tuonpuoleisesta katsottuna kysymys lääkeriippuvuudesta näyttää mielettömältä; tuskan lievittäminen keinoja kaihtamatta sen sijaan mielekkäältä.
Terveydenhoitojärjestelmän on aika ottaa kuolevien kunnollinen hoito osaksi sen kohdistettua perustoimintaa. Tämä edellyttää muun muassa henkilöstön koulutusta, selkeitä toimintaperiaatteita ja tiloja, jotka huomioivat kuolevan ja omaisten erityisen tilanteen. Nykyisellään kuoleman kieltäminen saa irvokkaimmat muotonsa juuri hoitojärjestelmän sisällä. Taakan kantavat hauraimmat, jotka ovat jo menettämässä kaiken.
Kaisa Ketokivi
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, joka toimii sosiologian alan tutkijana ja opettajana Helsingin yliopistossa ja New York University:ssä.
Ota yhteyttä: kaisa.ketokivi@helsinki.fi
| Edellinen | Seuraava | Lisää kommentteja | |
 Käynnistä keskustelu aiheesta |
 Kerro kollegalle |
Tulosta | |
