Nimityksiä

Turun yliopistollisen keskussairaalan neurologian klinikan erikoistuvan lääkärin virkaan LL Janne Lähdesmäki 1.12.2003- 30.4.2007 ajalle (hakijoita 3).

In memoriam Max Siurala 21.10.1913-6.9.2003

Professori Maxim (Max) Siurala kuoli kotonaan 6.9.2003 monen pitkäaikaisen sairauden murtamana. Hän oli kuollessaan 89-vuotias. Lääkäri-isänsä puolelta Maxin sukujuuret ulottuvat venäläiseen aatelissukuun ja suomen ja ruotsin kielten lisäksi hän puhui sujuvasti venäjää, tosin tsaarinaikaisella korostuksella. Valmistuttuaan jatkosodan aikana 1942 lääkäriksi, M kunnanlääkärinä Pertunmaalla vuosina 1945-1950, jona aikana hän myös väitteli (LKT 1947). Hän erikoistui sisätautilääkäriksi II sisätautien klinikassa eli vanhalla perinteikkäällä Propella ja oli niistä ajoista alkaen monen lääkäri- ja gastroenterologipolven opettaja. 1953 Max Siurala lähti vielä Pohjois-Kymen sairaalaan, mutta tuli 1955 Helsinkiin Marian sairaalan sisätautien osastolle apulaislääkäriksi ja tutkimustyötä jatkamaan. Siellä hän perusti yhdessä Erik Adlercreutzin kanssa Suomen gastroenterologiayhdistyksen ollen ensin 1957-62 sihteerinä ja sitten puheenjohtajana 1965-71. Hän palasi Unioninkadun yliopistoklinikoille 1958 I sisätautien klinikan apulaisopettajaksi, 1959 Propelle sisätautien poliklinikan apulaisylilääkäriksi, ja nimitettiin 1963 klinikalle perustettuun Suomen ensimmäisen gastroenterologian osastonylilääkärin virkaan. Hän siirtyi sitten klinikan mukana vasta valmistuneeseen Meilahden sairaalaan, jossa toimi vuoteen 1976, jolloin jäi eläkkeelle. 1930-luvun lopulla Kosti Arstila teki väitöskirjaa gastroskopiasta käyttäen tutkimuksessaan Schindlerin semifleksiibeliä gastroskooppia, mutta talvisota päätti hänen työnsä lopullisesti. Seuraava kehitysaskel tapahtui 1952 kun Propelle hankittiin Schindlerin skooppi. Max Siurala kävi ensin Porissa tutustumassa Arstilan gastroskopiatekniikkaan ja lähti sen jälkeen opintomatkalle professori Ihren klinikalle Tukholmaan. Näin alkoi säännöllinen gastroskopiatoiminta Helsingissä. Siurala varmisti Propella oppipoikatyyppisen apulaislääkärikoulutuksen. Klinikalla oli aina joku tähystyksiin pystyvä lääkäri. Yksi seitsemästä apulaislääkäristä toimi gastroskopistina muiden tehtäviensä ohella ja seuraaja opetettiin tähystäjäksi viransijaisuuksien avulla. Kun jäykän gastroskoopin vieminen mahaan sisälsi riskejä, edellytti aktiivinen toiminta vastuusyistä virkasuhdetta ja siksi oppipojan oli joskus seistävä palkatta syksystä kesään joka aamu seuraamassa gastroskopioita, voidakseen sitten viransijaisena aloittaa itsenäiset tähystykset. Tämä varmisti, että roikkuja sai apulaislääkärin viran ilman väitöskirjaa, mikäli oli muuten hoitanut tehtävänsä hyvin. Tähystyksessä ei alkuvuosina otettu näytteitä eikä kuvia, jonka takia Siurala piirsi löydökset lausuntoon kuvina. Lausunto saattoi loppua sanoilla Siuralan mielestä mahasyöpä, Seppälän mielestä vain epäily (Siurala oli oikeassa). 1970-luvun alkuun asti mahasairauksien diagnostiikka perustui mahan röntgentutkimukseen sekä sitä täydentävään, vielä puutteelliseen gastroskopiaan. Saadakseen tutkimustyötä varten limakalvonäytteitä mahalaukusta Siurala suunnitteli jo Marian sairaalassa yhdessä Kai Setälän kanssa imubiopsialaitteen, jolla saatiin mahasta tuoreita atrofianäytteitä ja luotiin mahdollisuudet suomalaiselle gastriittitutkimukselle. Laitteen käyttöön liittyi kuitenkin pieni vuotoriski. Marian sairaalan 100 potilaan aineistosta kaksi sai imulaitteen käytöstä johtuvan sairaalahoitoa vaativan mahavuodon. Tästä syystä Siurala ei ottanut enää imubiopsioita, kun hän 1958 siirtyi Unioninkadun klinikoille. Vuonna 1957 aloitettiin mahasyövän osoittamista varten mahalaukun irtosolututkimukset II sisätautien klinikan ja patologian laitoksen yhteistyönä. Professori Teir opetti sisätautikliinikolle sytologiaa ja näytteet otettiin kaikilta gastroskopiaan lähetetyiltä potilailta. Kari Seppälän väitöskirjatyössä tarvittiin erityisesti mahasyövän riskipotilaita, joita Siuralan ainutlaatuiset vaikeata limakalvoatrofiaa sairastavat potilaat saattoivat edustaa. Nämä potilaat olivat valmiita uusiin tutkimuksiin ja jokaiselle tehtiin gastroskopia ja irtosolututkimus, mutta yhdeltäkään ei löytynyt syöpää. Sen sijaan havaittiin, että jotkut tutkimuksesta poisjääneet olivat kuolleet mahasyöpään. Tästä käynnistyivät Siuralan johtamat gastriittipotilaiden seurantatutkimukset. Mahasytologian käyttö rutiinitutkimuksena puolestaan osoitti, että riittävän ajoissa todettu mahasyöpä voitiin parantaa kirurgisesti. Max Siurala oli mukaansatempaava luennoitsija. Hän saattoi myös innostua kertomaan gastroenterologisista harvinaisuuksista kuten Zollinger-Ellisonin syndroomasta hyvinkin tarkkaan. Niinpä kerran auditoriosta kysyttiin montako tapausta professori oli itse nähnyt - kysymys pysäytti yleensä liikkeessä olevan Maxin - hän löi kämmenellään otsaansa - en yhtään! Dosenttiluentonsa Siurala piti gastroskopiasta ja näytti tiedekunnan jäsenille, miten hän tekee gastroskopian mahahaavapotilaalle. Max luotti itseensä eikä ollut tutkinut potilasta aikaisemmin. Yllätyksekseen ei tyyppipaikan haavaa löytynytkään. Hän jatkoi luentoaan tutkimuksen etenemisestä ja samalla kuiskasi toisesta suupielestään avustavalle ML:lle - hae pian toinen skooppi. Näin tapahtui ja uudella skoopilla haavakin löytyi. Professorit olivat ihastuneita näkemäänsä ja kuulemaansa - muut antoivat arvosanaksi laudaturin, mutta psykiatrian professori Kaila puolestaan halusi kieltää epäinhimillisen tutkimuksen ja ehdotti arvosanaksi approbaturia. Edellisen lääkärilakon aikana Max sairastui äkisti koviin ylämahakipuihin. Yrityksestään huolimatta paikalle kutsutut virkaveljet eivät saaneetkaan potilasta Meilahteen ja soittivat Maxin vanhan oppipojan tekemään päivystystutkimuksen Jorvissa. Tähystys kyllä tehtiin, mutta jo ennen putken viemistä kunnolla suuhun alkaneen lopeta jo, lopeta jo -valituksen säestyksellä. Odotettua duodenaalihaavaa ei todettu, mutta bulbuksen takaseinässä oli nuppineulan metallinupin kokoinen valkoinen läiskä, josta otettiin koepala. Silloin avustava hoitaja kysyi yllättyneenä mikä tämä on? ja näytti biopsiapihdin päässä olevaa kalanruotoa. Ruoto oli perforoinut bulbuksen seinän ja selitti innokkaan kalamiehen kipuoireet. Max Siuralan voidaan katsoa olleen todella modernin gastroenterologian oppi-isä maassamme. Ansioistaan gastroenterologian alalla tasavallan presidentti myönsi hänelle professorin arvonimen vuonna 1970. Max Siuralan tieteellinen tukimusaktiviteetti oli suuri ja merkittävä vielä pitkään eläkkeelle jäämisen jälkeenkin. Tutkimus kohdistui mahalaukun sairauksiin, krooniseen gasatriittiin ja atrofiseen gastriittiin, pohjukaissuolen ja mahalaukun haavatauteihin ja mahalaukun syöpään. Hän keräsi ympärilleen aktiivisen tutkimusryhmän ja tutkimusryhmä keräsi laajat väestöpohjaiset potilasaineistot, joita voitiin seurata usean vuosikymmenen ajan. Suurelta osin näihin tutkimustuloksiin perustuvat tämän hetkiset tietomme mahalaukun kroonisen gastriitin luonnollisesta kulusta. Tutkimustulokset ovat antaneet pohjan niille tiedoille, joiden perusteella tänä päivänä mahalaukun tulehdus ja sitä edeltävä Helicobacter pylori -infektio katsotaan mahalaukun syövän ja maha-pohjukaissuolihaavojen riskitilaksi. Max Siurala ja hänen työryhmänsä ovat julkaisseet alueelta useita satoja artikkeleita vuosikymmenten kuluessa. Tutkimustyön yhtenä kulmakivena oli yhteistyö Tarton yliopiston vastaavan tutkimusryhmän kanssa jo 1970-luvun alusta jatkuen aina näihin päiviin asti. Professori Siurala perusti 1960-luvulla pohjoismaisen gastroenterologian alan lehden (Scandinavian Journal of Gastroenterology) norjalaisten ystäviensä kanssa ja aloitti pohjoismaisen yhteistyön alalla. Max Siurala oli kansainvälisesti erittäin tunnettu tutkija. Arkkiatri Risto Pelkonen kirjoitti Duodecimissa, että Max Siuralan johtamat gastriittitutkimukset ovat suomalaista sisätautitutkimusta parhaimmillaan, ja että Max Siurala itse on ehkä kansanvälisesti palkituin suomalainen sisämedisiinari. Max Siurala oli usean kansanvälisen gastroenterologian tai sisätautialan yhdistyksen kunnia- tai kirjeenvaihtajajäsen. Hänelle myönnettiin muun muassa Bolognan ja Tarton yliopistojen kunniatohtorin arvot vuonna 1991 sekä Royal Society of Medical Honorary Fellow -jäsenyys Englannissa 1992. Vuonna 1982 Max Siuralalle myönnettiin gastroenterologian maailmanjärjestön (OMGE) kunniapresidentin arvo. Suomen Leijonan komentaja -kunniamerkki hänelle myönnettiin 1982. Sodassa Max Siurala palveli kevyen osaston pataljoonan ja rykmentin lääkärinä. Sotilasarvoltaan hän oli lääkintäkapteeni. Sodanaikaisista ansioitaan Max Siuralalle on myönnetty useita kunniamerkkejä, muun muassa VR3. Hän oli intohimoinen kalastaja ja hyönteisten kerääjä. Max Siuralan lempiharrastus oli myös lentopallo - hän oli Sikariportaan innokas tehopelaaja. Omassa perhepiirissä Max oli Pörriniemen Laivaston Amiraali, josta tittelistä hänellä oli presidentti Mauno Koiviston allekirjoittama kunniakirja.

In memoriam Klaus A. J. Järvinen 19.12.1917-21.7.2003

Professori, lääketieteen ja kirurgian tohtori Klaus A. J. Järvinen kuoli 85-vuotiaana arvokkaasti kotonaan, niin kuin hän itse itselleen lääkärinä oli toivonut. Taistelu syöpäsolujen etenemistä vastaan oli tuskien taival, jonka hän kuitenkin kesti käsittämättömällä tavalla. Hän kuoli sairaanhoitajavaimonsa hellään syliin. Vaimon kanssa hän oli kokenut kaikki elämän ilot ja surut kuudenkymmenenkolmen vuoden ajan, alkaen sodan aikaisesta sairasjunasta aina tähän harvinaiseen yhteisymmärryksen ja elämänviisauden muodostamaan yhteiseloon. Meidän ympärillä olevien terveydenhoitoalalla toimivien lasten ja lastenlasten voimattomuus ja luopumisen tuska isän ja isoisän taudin edessä oli kouraisevaa. Kaikki se elämä arvoineen oli esillä. Miten olivatkaan Klaus Järvisen lääkäri-isä, Turun kaupunginlääkäri ja sittemmin lääkintöneuvos Lauri Järvinen tai lääkäriappensa, Turun yliopiston kansleri ja ihotautien professori Toivo Olin opettaneet lääkärin suhtautumista elämään ja kuolemaan. Miten hän itse oli opettanut omille läheisilleen, lääkäri- ja sairaanhoitajalapsilleen, lääkäri- ja farmaseuttilapsenlapsilleen ja lääkärivävyilleen oikeata, ymmärtäväistä ihmisen lähestymistä kaikkein kipeimpinäkin hetkinä. Miten hän itsekin oli kokenut voimattomuutensa elämän edessä lääketieteen opiskelijaveljensä kaatuessa sodassa vain 19-vuotiaana vapaaehtoisena. Klaus Järvinen sai itse jo nuorena lääketieteen kandidaattina kokea lääkärin ammatin vastuun, raadollisuuden, raskauden ja äärirajoilla toimimisen koko laajuudessaan suurhyökkäyksestä 1939 lähtien ja edelleen sitten kaikissa sodissamme. Harvinaisen vastuuntuntoisesti ja rohkeasti tämä isänmaallinen nuori upseeri toteutti lääkärin kutsumustyötään pataljoonan lääkärinä ja lääkintäjoukkojen johtajana. Sotilasarvo eteni lääkintäluutnantiksi ja sotien jälkeen lääkintäkapteeniksi. Aito isänmaalisuus on ollut häneen kuuluva voimakas piirre. Yhteiskunnan huomionosoituksia ovatkin sotien jälkeen olleet mm. Suomen Valkoisen Ruusun komentajamerkki ja Suomen Leijonan komentajamerkki. Hän oli erinomainen diagnostikko, sen tiesivät kollegat, hänen oppilaansa ja potilaansa. Häneltä olemme oppineet myös sen ihmisen kohtaamisen tärkeyden ja ehdottoman, joskus kipeältäkin tuntuvan lääkärin vastuun. Sisukas taistelu tauteja vastaan ja ennaltaehkäisevä työ ja valistus olivat hänelle tärkeitä. Taistelussa tauteja vastaan hänkin on joutunut kokemaan lääkärin henkilökohtaisen antautumisen, esim. taistellessaan poikansa leukemiakuolemaa vastaan. Lääkärin on joskus nöyrryttävä mahdottoman edessä. Hänestähän tuli erinomainen valistaja, kirjoittaja, opettaja ja tunnettu allergia-asiantuntija. Lääketieteen ura lähti etenemään lääketieteen ja kirurgian tohtorista vuonna 1950: sisätautiopin dosentti 1951-1980, professorin pätevyys 1953, professorin arvonimi 1970 sekä viimeksi kunnianosoituksena riemutohtorin arvo vuonna 2000. Klaus A. J. Järvinen on toiminut ansiokkaasti apulaisylilääkärinä ja ylilääkärinä Helsingin yliopiston sisätautien klinikassa, Marian sairaalassa sekä sisätautiopin professorina Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa ja siellä lääketieteellisen tiedekunnan ensimmäisenä dekaanina. Sisätautilääkäriyhdistyksen puheenjohtajana hän on toiminut 1963-65 ja Duodecim Aikakausilehden toimitussihteerinä 1951-54. Allergiasairaalan ylilääkärinä toimiminen vuodesta 1963 lähtien eläkkeeseen 1980 asti on ollut kaikkein lähinnä hänen sydäntään. Hän on kiertänyt Allergialiiton puheenjohtajana maatamme 38:ssa eri kaupungissa Maarianhaminasta Rovaniemelle puhumassa allergiasta ja perustamassa uusia yhdistyksiä. Hän on antanut aikanaan valistusta radiossa, televisiossa ja tehnyt lukuisia kirjoituksia ja kirjasia sekä toiminut Allergialehden päätoimittajana 1973-82, Allergia ja immunologiyhdistyksen puheenjohtajana 1978-80 ja Allergiatutkimussäätiön vuosikirjan päätoimittajana 1970-1993. Työterveyslaitos on myös aikanaan myöntänyt hänelle Allergiatyön sankari -mitalin. Tieteellisiä julkaisuja on kertynyt 500-600 ja tuhannet valistuskirjoitukset sen lisäksi. Eläkevuosina hän jatkoi valistavaa kirjoittamistaan ja kirjoitti kolumnistina Lauttasaari-lehteen terveyspalstaa n. 1 000 kirjoitusta. Osasta niistä lauttasaarelaiset ovat koonneet kirjan. Tunnustusta hän on saanut mm. lääketieteen puolelta Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin Konrad ReijoWaaran palkinnon 1986 ihmisläheisestä ja tunnollisesta lääkärintyöstä, laajasta ja tuloksellisesta tutkimuksesta ja tiedon popularisoinnista. Erilaisissa yhdistyksissä allergia-asioiden ja lukuisten lääketieteellisten velvollisuuksien ja tehtäviensä lisäksi Klaus Järvinen on toiminut aktiivisesti Unicefin hallituksen puheenjohtajana 1984-85, Ida Montin säätiön puheenjohtajana 1983-2001, SPR:n Lauttasaariosaston puheenjohtajana 1981-88. Nyt viime aikoina hyvin läheiseksi harrastukseksi olivat tulleet jäsenyys ja kunniajäsenyys Lauttasaaren Rotary-klubissa ja myös Keski-Helsingin sotaveteraanien tiedekerhossa. Koko ajan tieteellisen työn rinnalla Klaus Järvinen piti suosittua yksityisvastaanottoa kotonaan sairaanhoitajapuolisonsa Salmen avustamana, pitkään vielä eläkeiässäänkin. Häntä arvostettiin oikeana, vanhan ajan perhelääkärinä, joka kunnioittaa ja kuulee potilastaan. Erinomainen esimerkki meille muille. Myös perheen isänä hän oli lämmin, viisas ja oikeamielinen kasvattaja, joka oli kiinnostunut kaikkien tekemisistä aina lastenlastenlapsiin asti. Hän esim. jaksoi seurata viimeiseen päiväänsä asti eläytyneenä sydänkirurgipoikansa Anteron maailmanympäryspurjehduksen etenemistä. Hän oli sukumme ehdoton grand-old-man.

In memoriam Vesa Pertti Juhani Nikkanen 29.11.1942-1.10.2003

Saariston ruskan ollessa kauneimmillaan saapui tieto Vesa Nikkasen poismenosta. Vesa Nikkanen syntyi Sortavalassa, tuli ylioppilaaksi Kankaanpäässä ja opiskeli ja teki elämäntyönsä Turun yliopistossa ja yliopistollisessa sairaalassa. Hän kuului Mikko Niemen johtaman andrologisen koulukunnan tutkijoihin. Hän väitteli 1973 lisäkiveksen happamista fosfataaseista. Hänet nimitettiin andrologian dosentiksi 1979 ja synnytys- ja naistentautiopin dosentiksi 1980. Tieteellisen työnsä Vesa teki pääosin andrologian ja lapsettomuuden alueilta. Naistentautien ja synnytysten erikoislääkärin koulutuksen Vesa sai TYKS:n naistenklinikassa 1973-77 tuoden samalla tärkeää andrologista tietotaitoa myös potilashoitoon. Luonteenomaista Vesalle oli säilyttää hyvät suhteet ja käytännön yhteistyö anatomian laitokseen, jonne perustettiin naistenklinikkaakin hyödyttänyt spermapankki. Vesa hankki gynekologisen sädehoidon pätevyyden 1978-80, mutta hoiti samaan aikaan edelleen andrologisia lapsettomuuspotilaita. Synnytys- ja naistentautiopin apulaisopettajana hän toimi 1981-86. Hänet valittiin 1987 naistenklinikan erikoislääkäriksi, vastuualueina gynekologinen endokrinologia ja infertiliteetti, ja sitten naistentautien poliklinikan vastaavaksi erikoislääkäriksi. Hän vastasi myös lapsettomuuden leikkaushoidosta, andrologian poliklinikasta, spermapankista ja vuodesta 1995 miesten sterilisaatiotoiminnan käynnistämisestä, suorittamisesta ja opettamisesta. 1980-luvun alkaessa Suomessakin alettiin kilvan kehittää tekniikoita koeputkiraskauden aikaansaamiseksi. Vesa kävi perehtymässä menetelmiin mm. Australiassa. Media seurasi 1981-82 kiinnostuneena Turun koeputkiraskauden kulkua, mutta Helsingin tiimi ajoi kalkkiviivoilla ohi. Vesa suhtautui tähän kansallisen kilpailun tappioon veitikkamaisesti hymähtäen. Saatuaan naistenklinikan keinohedelmöityshoidon hyvälle tolalle, Vesa alkoi suunnitella ja toteuttaa Turun ensimmäistä yksityistä lapsettomuusklinikkaa. Koeputki Ky/Oy aloitti toimintansa 1985 ja Vesa paneutui aikaansa säästämättä erilaisten lapsettomuuspotilaiden hoitoon. Tarkkuutta ja pitkäjänteisyyttä vaativa työ oli Vesalle omiaan ja sadat lapset saivat 16 toimintavuoden aikana alkunsa Koeputken hoidoissa. Vesa oli hiljaisen, lämpimän huumorin ystävä. Hän poistui mieluummin rauhallisin askelin paikalta kuin olisi korottanut ääntään. Hän keskittyi omiin tärkeiksi arvostamiinsa tehtäviin, mutta sopeutui toisaalta nopeasti klinikassa 90-luvulla tapahtuneisiin muutoksiin. Hän tahtoi liikkumatilaa ja itsenäisyyttä omalle reviirilleen ja tehtävilleen, mutta tahtoi ja sai sen ilman repivää taistelua tai toisten ihmisten loukkaamista. Vapaa-aikanaan Vesa oli Lapin ja Turun saariston ihailija. Sinne hän tahtoi vetäytyä rauhaan vaativien työjaksojen välillä. Hän oli palaamassa Lapista hiihtämästä huhtikuussa 2001, kun kohtalokas tapaturma muutti traagisesti Vesan elämänpolun. Me Vesan työtoverit ja pitkäaikaiset ystävät tulemme muistamaan hänen valoisan, rauhallisen olemuksensa ja kiitollisin ajatuksin palaamme vuosiin, jolloin hän oli luonamme luomassa niitä hetkiä, joista syntyivät pysyvät muistot. Meidän lisäksemme Vesaa jäivät kaipaamaan vaimo ja kolme tytärtä.

In memoriam Kari Matti Vilho Simiö 10.2.1945-16.10.2003

Terveyskeskuslääkäri Kari Simiön elämä päättyi odottamatta ja äkillisesti sydänkohtaukseen Thaimaassa 16.10.2003, juuri kun hän oli odottamassa kotimatkan alkamista loman päättyessä. Matti Simiö syntyi 10.2.1945 Lappeenrannassa, jossa hänen jatkosodassa nuorena vakavasti haavoittunut isänsä silloin asui puolisonsa kanssa. Perhe, johon syntyi vielä kaksi nuorempaa lasta, tytär ja poika, asettui myöhemmin asumaan Turkuun. Siellä Matti Simiö kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1964 ja aloitti lääketieteen opinnot Turun yliopistossa, tuli lääketieteen kandidaatiksi vuonna 1967 sekä lääketieteen lisensiaatiksi ja laillistetuksi lääkäriksi vuonna 1971. Heti sen jälkeen hän suoritti asevelvollisuuden, ylennettiin vänrikiksi vuonna 1972 ja lääkintäluutnantiksi vuonna 1974. Simiön kaksi avioliittoa päättyivät eroon. Ensimmäisestä avioliitosta syntyi yksi tytär. Opiskeluaikanaan Simiö toimi amanuenssina ja viransijaisena sisätautien, kirurgian sekä synnytysten ja naistentautien osastoilla sekä kunnanlääkärin tehtävässä. Niissä hän sai monipuolista kokemusta tulevaa terveyskeskuslääkärin uraa ajatellen. Valmistumisensa jälkeen Simiö hoiti vähän aikaa viransijaisuuksia, mutta jo vuodesta 1972 hän toimi vakinaisena terveyskeskuslääkärinä kuolemaansa saakka, ensin Mouhijärvellä vuosina 1972-1973, sitten Vammalassa vuosina 1973-1974, Orimattilassa vuosina 1974-1980 ja viimeksi Lahdessa vuodesta 1980 lähtien. Lahden terveyskeskuksessa Simiö toimi pääasiallisesti avohoidon vastaanottotyössä, minkä lisäksi hän osallistui ahkerasti päivystystoimintaan. Erityistehtävänä hänellä oli oman väestöalueensa diabetespotilaiden seuranta ja hoito. Simiö seurasi terveyskeskuksessa tarvittavan lääketieteen kehitystä lukemalla jatkuvasti ammattikirjallisuutta ja hän jakoi tarvittaessa uusinta tietoa myös työtovereilleen. Simiön mieluisia harrastuksia olivat elokuvat, kuvataiteet ja matkailu sekä erityisesti maailmanpolitiikkaa ja filosofisia aiheita käsittelevä kirjallisuus. Viimeisten kymmenkunnan vuoden aikana hän harrasti myös sukeltamista, useimmiten lomillaan Thaimaassa. Kirjoittaja on ollut aiemmin Matti Simiön esimies

Jäsenistö

Lappeenrannan kaupunki, Etelä-Karjalan koulutuskuntayhtymän ylilääkärin virkaan yleislääketieteen erikoislääkäri Tarja Nylund 23.10.2003-31.12.2005 ajalle.

In memoriam Tomi Pentti Eerik Matikainen 13.3.1975-12.9.2003

Tomi Matikainen aloitti lääketieteen opinnot kanssamme Kuopiossa elokuussa 1998. Hän oli syntynyt Savonlinnassa vuonna 1975, talvisodan loppumisen vuosipäivänä, kuten hän usein muisti mainita. Jo samana kesänä perhe muutti Lappeenrantaan, missä Tomi vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. Ylioppilaaksi hän kirjoitti Lappeenrannassa vuonna 1995. Muutaman Helsingissä vietetyn vuoden jälkeen alkoi yhteinen taipaleemme. Etunimi vaihtui Taunosta Tomiksi opiskeluvuosien aikana, mutta me tulemme aina muistamaan hänet Tanena. Tämä siitäkin huolimatta, että hän korjasi aina viipymättä väärällä nimellä puhuttelijaa. Tomin rakkain nuoruusvuosien harrastus oli karate. Hän voitti ensin vuoden tulokkaan ja piirimestarin tittelit ja vuonna 1995 nuorten suomen mestaruuden raskaassa sarjassa. Vaihto-oppilasvuonna Yhdysvalloissa omaa lajia ei ollut tarjolla, joten Tomi kokeili taekwondoa, jossa hän voittikin Tennesseen mestaruuden. Hän valmensi kotiseurassaan nuoria harrastuksen piiriin vuosien ajan. Aktiiviharrastuksen jo väistyttyä opiskeluaikana hän jaksoi korostaa lajin henkistä luonnetta. Moni meistä muistaa Tomin jo pääsykokeiden valmennuskurssilta. Kova ääni, iloinen nauru ja kärkevät mielipiteet tulivat lopullekin kurssille tutuiksi heti yhteisten luentojen alettua. Sanavalmis ja väittelyyn taipuvainen kaveri jäi varmasti myös monen professorin ja apulaisopettajan mieleen. Kaikki eivät varmastikaan olleet kaikkien hänen mielipiteidensä takana, mutta Tomi osasikin aina elää mielistelemättä ketään ja välittämättä muiden arvostelusta ja mielipiteistä. Asia, johon moni pyrkii koko elämänsä onnistumatta siinä. Toisaalta osa meistä sai tutustua Tomin herkempään puoleen, hyvään kuuntelijaan ja uskolliseen ystävään, jota nyt kaipaamme. Kuten karateen, Tomi omistautui muihinkin hänelle tärkeisiin asioihin intohimoisesti. Vaikka opinnot viivästyivät hieman monien muiden tavoin, hän suhtautui aina lääketieteeseen harvinaisella hartaudella ja siteerasi jo opiskeluiden alkuvuosina tieteellisiä tutkimuksia, joista muilla ei ollut aavistustakaan. Pääseminen tiedekuntaan oli hänelle jo suuri ylpeydenaihe, mutta kutsumusammattinsa harjoittamisesta Tomi sai varmastikin suurempaa tyydytystä kuin moni kurssitoverinsa. Tomi ehti toimia noin puolen vuoden ajan terveyskeskuslääkärinä pääkaupunkiseudulla ja Juuassa. Tätä ennen hän toimi sijaisena psykiatrisessa yksikössä. Muutama viikko ennen kuolemaansa hän epäili hoitaneensa noin tuhatta eri potilasta. Pieni rajapyykki verrattuna monen seniorikollegan uraan, muttei vaikuttamista tuhannen ihmisen elämään voi vähätellä. Tomin tuntien nämä potilaat hoidettiin äärimmäisen huolellisesti ja kiireettömästi. Potilaiden inhimillinen hoitaminen oli hänelle tärkeintä. Päivystysviikonloppujen jälkeen hän ei kehunut katsottujen potilaiden määrillä eikä palkallaan. Tomi suunnittelikin uraa perhelääkärinä. Sairaala-aloille hän ei ikinä tuntenut erityistä vetoa. Suru-uutinen Tomin tapaturmaisesta kuolemasta kohtasi monet meistä ollessamme juhlimassa toisen kurssitoverimme väitöstilaisuutta. Hänen rakastamansa näkymä kotoaan yhdeksännen kerroksen parvekkeelta osoittautui kohtalokkaaksi. Hänen poismenonsa kesken opintojen, vain 28-vuotiaana, hiljensi meidät kaikki. Tomi eli elämäänsä omalla tavallaan, ilman kompromisseja. Hänen persoonallisuutensa rikastutti elämäämme tavalla, jota emme ikinä unohda.

In memoriam Eila Räsänen 4.11.1936-29.6.2003

Kuopion lastenpsykiatrian professori Eila Räsänen kuoli pitkän sairauden jälkeen Helsingissä 29. kesäkuuta 2003. Hän oli kuollessaan 66-vuotias ja olisi vielä pystynyt mittavaan työmäärään alueen lastenpsykiatrian kouluttajana ja osaajana. Hän osallistui alansa kehittämiseen vielä sairasvuoteelta sitkeän ja vahvan tahtonsa turvin, vaikka fyysiset voimat alkoivat ehtyä. Eila Räsänen syntyi 4. marraskuuta 1936 Turussa, jossa hän kävi koulunsa, opiskeli ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1963 ja lastenpsykiatrian erikoislääkäriksi 1976. Vaikka keskeinen elämäntyö lastenpsykiatrina toteutui Kuopiossa, Turku oli hänelle rakas paikka ja hänen tuhkansa siroteltiin Airiston aalloille. Eila Räsänen väitteli Kuopion yliopistossa vuonna 1988 aiheena sotalapsikokemusten vaikutus Ruotsissa sodan aikana olleitten lasten aikuisiän selviytymiseen. Eila Räsänen oli myös kiinnostunut nuorten auttamisesta. Hän toimi nuorisopsykiatrian erikoislääkärinä ja Oulun yliopiston nuorisopsykiatrian dosenttina. Vuodesta 1990 eläkkeelle jäämiseensä saakka hän toimi Kuopion yliopiston lastenpsykiatrian professorina ja Kuopion yliopistollisen keskussairaalan lastenpsykiatrian ylilääkärinä. Eila Räsänen loi Kuopioon vireän, monipuolisen ja korkeatasoisen lastenpsykiatrisen yksikön, joka toimi mm. lasten psykofarmakahoidon ja liaison-lastenpsykiatrian alueilla edelläkävijänä. Hänen johtamistyylinsä oli toimelias ja huumoria taitavasti viljelevä. Vauhdikkuutta oli jo nuorena - hän kilpaili menestyksekkäästi pikamatkojen juoksussa. Eila Räsänen korosti korkeatasoisen kliinisen tutkimuksen tärkeyttä hoidon pohjana, ja käytettyjen tutkimus- ja hoitomenetelmien tuli olla myös tieteellisesti vaikuttaviksi osoitettuja. Kouluttajana hän oli laaja-alainen ja arvosti lastenpsykiatrian eri hoitomuotoja. Hän oli aktiivisesti kehittämässä perheterapiaa hoitomuotona myös lastenpsykiatrisissa ongelmissa. Eila Räsänen loi Itä-Suomeen alueellisen lastenpsykiatrisen jatkokoulutusohjelman ja oli mukana luomassa pohjoismaista lastenpsykiatrian tutkijakoulutusta. Hän toimi Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen arvostettuna asiantuntijana monissa lasten seksuaalisen hyväksikäytön selvitysprosesseissa ja tätä hänen asiantuntijan rooliaan on vaikea korvata. Opiskeluajoista lähtien Eila Räsänen otti aktiivisesti kantaa ja osallistui yhteiskunnallisiin asioihin. Hän koki voimakkaasti, että myös lapsilla on oikeus saada tarvitsemaansa psykiatrista hoitoa ja otti rohkeasti yhteyttä myös poliittisiin päättäjiin puutteita havaitessaan. Räsänen toimi Suomen Lastenpsykiatriyhdistyksen puheenjohtajana 1988-92 ja Suomen Lääkäriliiton hallituksen ja Lääkäriseura Duodecimin valtuuskunnan jäsenenä sekä Julkulan sairaalan liittohallituksessa. Tutustuimme 1975, jolloin nuorena Keiteleen terveyskeskuslääkärinä konsultoin häntä erään syrjäkylän lasten asioissa. Hän kutsui minut neuvotteluun KYS:iin ja yhdessä laadimme paikallisiin oloihin toimivaa kuntoutussuunnitelmaa. Hänen tietonsa, laaja-alaisuutensa ja aito paneutumisensa lasten ongelmiin teki minuun syvän vaikutuksen. Eila Räsänen sai raskaitten asioitten parissa tekemäänsä suureen työmäärään voimia perheestään. Hän oli viiden lapsen äiti ja onnellinen isoäiti, joka ehti nähdä jo lapsenlapsenlapsensa. Vaikean sairautensa hän sai sairastaa lastensa luona ja sai vuorostaan vastaanottaa lastensa hoivaa ja rakkautta. Hän oli aktiivinen liikkuja ja suuri luonnon ja Lapin ystävä, mutta vielä kevättalvella toivottu Sallan matka jäi voimien uupumisen vuoksi toteutumatta. Viimeisiin keskusteluihin asti Eila Räsänen myös huolehti muiden hyvinvoinnista ja painotti työtovereilleen omasta jaksamisesta huolehtimista, jotta voimia riittäisi lasten auttamiseen. Eila Räsänen muistutti jokaisen ihmisen arvokkuudesta ja yhteisestä vastuustamme auttaa psyykkisesti häiriintyneitä lapsia ja vaikeuksissa olevia perheitä Suomessa, samoin kuin sotien seurauksista kärsiviä lapsia kaikkialla maailmassa.

In memoriam Aino Ojanen 27.2.1953-26.7.2003

Pidetty kollegamme Aino Helena Ojanen (os. Kuosmanen) menehtyi äkilliseen sairauteen kesälomallaan.

In memoriam Pekka Karhi 10.12.1925-24.8.2003

Sunnuntaina 24.8.2003 poistui luotamme Vammalan aluesairaalan emeritus kirurgi-ylilääkäri ja johtava lääkäri Pekka Karhi. Hän kuoli 77-vuotiaana nopeasti kehittyneen sairauden murtamana sisätautiosastolla aluesairaalassa, jonka suunnittelua ja rakentamista hän asiantuntijana johti 35 vuotta sitten, ja jossa hän suoritti pääosan elämäntyöstään.

Eelis Repo

Jäsenistö

Kotkan Työterveys Oy:n johtavan työterveyslääkärin/toimitusjohtajan toimeen yleislääketieteen erikoislääkäri Timo Virtanen 1.7.2003 lähtien.

In memoriam Aarno Schrey 2.11.1927-24.8.2003

Lääkäriliiton pitkäaikainen neuvottelupäällikkö, varatuomari Aarno Schrey kuoli 24.8.2003 kotonaan Tapiolassa 75 vuoden ikäisenä. Elämäntyönsä Schrey teki lääkäreiden palveluksessa. Vuonna 1953 hän ryhtyi Nuorten Lääkärien Yhdistyksen sihteeriksi, vaikka hänen päätyönsä oli tuolloin Asuntosäätiössä. Vuonna 1963 hän tuli päätoimisesti Lääkäriliiton neuvottelupäälliköksi ja toimi liiton palveluksessa eläkkeelle jäämiseensä, vuoteen 1987 saakka. Schreyn tullessa liittoon sairausvakuutusjärjestelmää oli juuri ryhdytty toteuttamaan ja sen kehittämisessä Schrey olikin joka käänteessä mukana. Ajatus erottaa yksityislääkärien toiminta ja lääkärikeskusten kehittämistyö liitosta LKY:ksi oli paljolti Schreyn ideoima. 1960-70-lukujen vaihteessa luotiin virkaehtosopimusjärjestelmä, ja kunnan palveluksessa oleville lääkäreille muodostettiin yksi työnantajan puolesta neuvotteleva osapuoli, kunnallinen sopimusvaltuuskunta. Schrey teki merkittävän työn neuvottelukulttuurin kehittämisessä ja toimi tässä varsin itsenäisesti. 1970-luvulla oli tapana, että Lääkäriliiton hallitus ei liiemmin puuttunut neuvottelutoimintaan, vaan merkitsi aikaansaadun sopimuksen Schreyn selostuksen kuultuaan tiedoksi. Schrey kantoi myös huolta potilaiden oikeuksista ja ihmetteli usein, mikseivät potilaat itse ole oikeuksistaan kiinnostuneita ja kuinka heitä on vaikeaa rekrytoida liiton rinnalle oikeuksiaan puolustamaan. Schreyllä oli lukuisia luottamustehtäviä. Hän oli jäsenenä mm. työtuomioistuimessa, Akavan hallituksessa ja Ilmarisen neuvottelukunnassa. Luonnollisesti hän oli keskeinen vaikuttaja Lääkäriliiton palkkavaliokunnassa ja monissa muissa valiokunnissa. Aarno Schrey oli erittäin terävä-älyinen ja tajusi nopeasti palkkaneuvottelujen käänteiden merkityksen. Työnantaja oppi varomaan Schreyn viattomankin tuntuisia ehdotuksia, jotka usein tulivat arvaamattoman kalliiksi. Lääkäriliitolla ei tuolloin ollut tietokoneita tai luotettavaa statistiikkaa laskennan tukena, mutta Schreyn hatusta tempaisemat arviot osuivat hämmästyttävän hyvin kohdalleen. Joskus Schreynkin mielikuvitus kuitenkin loppui, mm. silloin, kun hän oli neuvotellut lääkäreille sopimuksen suorakorvausjärjestelmästä 1980-luvun puolivälissä. Schrey valitti, että hän ei keksi mitään lisää vaadittavaa. Hän oli sopinut Kelan kanssa, että kun suorakorvausjärjestelmään siirrytään, sen tulee olla lääkäreille vapaaehtoista, palautustaksat nostetaan sairausvakuutuslaissa edellytetylle tasolle ja työ korvataan lääkäreille täysimääräisesti. Kela oli valmis kustantamaan myös tarvittavaa tietokonevälineistöä lääkäreille. Tämä ei kuitenkaan Lääkäriliitolle kelvannut, ja asia lykkääntyi pitkälle Schreyn jälkeiseen aikaan. Työyhteisön jäsenenä Schrey oli väriläiskä, huumorintajuinen ja seurallinen. Neuvottelupäällikkömme tempauksiin vähemmän tottuneet pohjoismaisten lääkäriliittojen edustajat tuijottivat hieman epäuskoisesti toisiaan eräillä rapuillallisilla, kun Schrey nousi, piti kiitospuheen, kohotti sormienpesuun tarkoitetun vesimaljan huulilleen ja kehotti kaikkia yhtymään maljaan ja tyhjentämään sen pohjaan asti yhteistyön kunniaksi. Tässäkin hän näytti itse esimerkkiä. Vaikka Aarno on kuollut, tulee hänen muistonsa Lääkäriliitossa säilymään.

In memoriam Arto Leif Icén 3.3.1936-22.7.2003

Kliinisen kemian erikoislääkäri, dosentti Arto Icén syntyi 3.3.1936 Joensuussa, jossa hän tuli ylioppilaaksi 1954. Hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1961 ja väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 1967, molemmat Helsingin yliopistosta. Lääketieteellisen biokemian alaan kuuluva väitöskirja käsitteli ihmisen punasolujen glutationireduktaasientsyymiä, jonka hän onnistui työssään eristämään puhtaana proteiinina ja selvitti sen ominaisuuksia. Korkeatasoinen työ arvioitiin korkeimman laudatur-arvosanan arvoiseksi. Vuonna 1982 Artosta tuli Helsingin yliopiston kliinisen kemian dosentti. Lääketieteen lisensiaatiksi valmistumisensa jälkeen Arto toimi Helsingin yliopiston lääketieteellisen kemian laitoksen assistenttina ja apulaisopettajana yli 10 vuoden ajan. Tämän jälkeen hän toimi HYKS:n Meilahden sairaalan laboratorion apulaislääkärinä ja sai kliinisen kemian erikoislääkärin pätevyyden 1974. Vuosina 1975-1981 hän hoiti Meilahden sairaalan laboratorion kliinisen kemian erikoislääkärin virkaa. Vuonna 1982 hänestä tuli saman laboratorion hallinnollinen apulaisylilääkäri. Vuosien 1977 ja 1992 välillä hän hoiti useiden vuosien ajan Helsingin yliopiston kliinisen kemian laitoksen apulaisprofessorin sijaisuutta. Vuonna 1993, kun Meilahden sairaalan laboratoriosta tuli osa perustettua HYKS:n laboratoriota, Artosta tuli tämän uuden yksikön hallinnollinen apulaisylilääkäri. Tästä virasta hän jäi eläkkeelle v. 1999. Vielä sen jälkeenkin, kuolemaansa asti, hän toimi Yhtyneet Laboratoriot Oy:n kliinisen kemian laboratoriotutkimusten asiantuntijalääkärinä. Labquality Oy:n monien työryhmien jäsenenä Arto oli keskeisesti rakentamassa suomalaista laboratoriotutkimusten laaduntarkkailuorganisaatiota, jonka palveluja ostaa tällä hetkellä jo lähes 40 maata. Hän toimi muutaman vuoden ajan Suomen Kliinisen Kemian Yhdistyksen johtokunnan jäsenenä ja noin 10 vuotta Pohjoismaisen entsyymikomitean jäsenenä. Lääkärinuransa alkuvaiheissa hän toimi myös kliinikkona, mm. kunnanlääkärin sijaisena, neurologian klinikassa ja 1980-luvulle asti päivystävänä lääkärinä Helsingissä. Arto oli sekä laboratoriolääkärinä että tutkijana tarkka, huolellinen ja laajat tiedot omaava kollega. Ihmisenä hän oli hiljainen, sopeutuva ja tunnollinen. Hän pyrki aina tuomaan esiin kanssaihmisten hyviä puolia, mahdolliset heikkoudet hän piti omana tietonaan. Arto oli isoveljenä kannustava ja neuvova. Hän ei tyrkyttänyt mielipiteitään, mutta vankalla tietomäärällään hän sai useimmiten pikkuveljensä vakuuttuneeksi omista näkökannoistaan. Hän vaikutti omalla esimerkillään suuresti pikkuveljensä ammatinvalintaan kannustaen ja auttaen myöskin merkittävästi lääketieteellisen tiedekunnan karsintakurssin ja opiskeluajan aikana. Tärkeimmät yhteiset hetkemme vietimme isältämme verenperintönä saamamme filateliaharrastuksen parissa. Monet olivat ne tunnit ja päivät hänen loma-aikoinaan, jolloin pesimme ja lajittelimme ostamaamme kilotavaraa. Filatelistina Arto oli omaksi ilokseen kerääjä. Hän ei koskaan osallistunut kokoelmillaan postimerkkinäyttelyihin, vaikkakin hänen kokoelmissaan olisi ollut tähän ainesta. Mummimme kesäpaikka Puumalassa muodostui koko suvulle hyvin tärkeäksi. Siellä vietimme kesämme mummin hoidossa. Niiltä ajoilta Arto muisti hyvin mm. evakkojen tulon Puumalan läpi vuonna 1944 Puumalansalmen ylitse rakennettua ponttoonisiltaa pitkin. Puumalassa Arto oppi kalastamaan. Hän oli mestari kuhasiiman vedossa ja hauen vetouistelussa. Puumalassa Arto vietti eläkkeelle jäätyään hyvin paljon aikaansa, toukokuulta syyskuulle, pitäen rakasta kesäpaikkaamme kunnossa oikean talonmiehen ottein. Pikkuveljenä ja kollegoina jäämme ihailemaan hänen suunnatonta tietoviisauttaan, rauhallisuuttaan ja kiireettömyyttään. Artolla ei ollut koskaan kiire. Asioita ryhdyttiin toteuttamaan vasta tarkan suunnittelun ja harkinnan jälkeen. Joskus tämä saattoi tuntua jopa liioittelultakin, mutta kun asioiden toteuttamiseen päästiin, oli työn jälki aina täydellistä. Puumalassa Arto myöskin poistui tästä elämästä, kesken hänelle niin rakkaan pojanpojan Markuksen syntymäpäiväjuhlien.

Jäsenistö Nimityksiä

Turun yliopistollisen keskussairaalan sisätautien klinikan erikoistuvan lääkärin virkaan LL Marja Leinonen 8.9.2003 lähtien (hakijoita 8).

In memoriam Pasi Vanhala 10.2.1966-11.6.2003

Pasi Vanhala kuoli 11.6.2003 kotonaan Suonenjoella, niin kuin moni suomalainen mies toivoisi kuolevansa; halonhakkuun jälkeen pihasaunaa lämmittäessä. Äkillinen sairaskohtaus, joka Pasin vei, tuli vain puoli elämää liian aikaisin.

Antti Rask, Heikki Nurmi

In memoriam Olai Snellman 20.4.1925-6.6.2003

Invalidisäätiön ortopedisessa sairaalassa (nyk. Sairaala Orton) pitkän päivätyön tehnyt ortopedisen kirurgian erikoislääkäri Juha Arno Olai Snellman kuoli 6.6.2003 Helsingissä lyhyen sairauden jälkeen. Olai oli syntynyt Viitasaarella, ja seuraten isänsä jälkiä lääkärinä, hän suoritti lääketieteen lisensiaatin tutkinnon vuonna 1955 erikoistuen kirurgiaan vuonna 1961 ja ortopediaan 1964. Hän väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi vuonna 1973. Väitöskirja käsitteli kylkiluun normaalia kasvua sekä kasvun muutoksia kokeellisesti aiheutetussa skolioosissa.

Kalevi Österman

In memoriam Joanne Marjut Nuutinen (os. Orava) 26.10.1966-9.6.2003

Joanne Nuutinen valmistui lääkäriksi Turun yliopistosta vuonna 1991. Hän palveli orientoivan vaiheen lääkärinä Turun lähikuntien terveyskeskuksissa. Vuonna 1992 toteutui jo pienenä tyttönä syntynyt haave lähteä kehitysmaatyöhön. Humanitaarisen ryhmän lääkärinä Itä-Kazahstanisssa lähellä Kiinan ja Mongolian rajaa Joanne näki inhimillisen elämän monet kasvot.

Sirkku Jyrkkiö

Jäsenistö

Pohjois-Pohjanmaan shp:n ky, Oulun yliopistollisen sairaalan naistentautien ja genetiikan tulosyksikön kolmeen sairaalalääkärin ma. koulutusvirkaan LL Sari Ahonkallio, LL Ritva Keravuo, Maarit Niinimäki 1.9.2003 lähtien (hakijoita 10).

Jäsenistö

Rovaniemen maalaiskunta Sosiaali- ja terveysosaston ylilääkärin virkaan LL Raasakka Tapio 1.6.2003 lähtien.

In memoriam Ruth Wegelius 21.1.1915-8.6.2003

Professori Ruth (Ruffa) Alice Margareta Wegelius kuoli 8.6.2003 88-vuotiaana sairastettuaan usean kuukauden ajan. Hän oli syntynyt 21.1.1915. Ruffa oli kollegojensa suuresti kunnioittama ja arvostama lääkäri ja professori, sekä Suomen Lastenhematologian ja Onkologian yhdistyksen kunniajäsen. Pitkän lastenhematologiuransa aikana hän ehti nähdä lasten akuutin lymfoblastileukemian hoidon kehityksen alun perin täysin toivottomasta ja kuolemaan johtavasta sairaudesta nykyiselle hoidon tasolle, missä yli kolme neljäsosaa potilaista paranee hoidolla pysyvästi. Ruffa pääsi ylioppilaaksi v. 1932 ja aloitti lääketieteen opintonsa Helsingin yliopistossa, harvojen siihen aikaan opiskelleiden naisten joukossa. Ennenkuin hän ehti valmistua lääketieteen lisensiaatiksi, syttyi sota, ja Ruffa joutui lääkärinä mukaan sotaan. Hän työskenteli sekä kenttäsairaalassa että sotasairaalassa, ja tästä työstä hänelle myönnettiin myöhemmin Vapauden Risti. Hän toimi myös kunnanlääkärinä maaseudulla. Hänen omasta mielestään sota-aika kasvatti häntä suuresti sekä lääkärinä että ihmisenä. Sodan jälkeen Ruffa erikoistui lastentauteihin Helsingin yliopiston vastarakennetussa Lastenklinikassa, jota johti arkkiatri Arvo Ylppö. Vuonna 1948 valmistui Ruth Wegeliuksen väitöskirja, jonka aiheena olivat vastasyntyneiden verenkuvamuutokset. Ruffa halusi oppia lisää lastenhematologiasta, ja sitä varten hän matkusti Yhdysvaltoihin v. 1948. Laivamatka Englannista Amerikkaan kesti viisi vuorokautta, ja sen jälkeen piti mennä junalla Coloradoon, Denveriin asti, missä Ruffa aikoi viettää vuoden. Tämä oli siihen aikaan todella rohkeaa ja päättäväistä yksinäiseltä nuorelta naiselta kaukaa Suomesta. Kaikki eturintaman tieto lastenhematologiasta oli siellä opittavissa. Pääpaino oli tuolloin veritautien morfologiassa ja diagnostiikassa, missä hänestä kehittyikin mestari. Leukemian hoidon suhteen elettiin tuolloin jännittävää aikaa, sillä vuonna 1948 Sidney Farber ja Louis Diamond Bostonista julkaisivat läpimurtoartikkelinsa New England Journal of Medicinessa. Oli löydetty lääke, aminopteriini, jolla oli tehoa lasten leukemiassa. Kun Ruth Wegelius palasi Helsinkiin, oli hänellä mukanaan Lederlen tehtaan lahjoittamaa aminopteriiniä, ja Rockefeller-säätiö lahjoitti Lastenklinikkaan ensimmäisen yksisilmäisen mikroskoopin. Siitä alkoi lastenhematologia Suomessa. Ensimmäinen vaihe lasten leukemian hoidossa oli se, että yhdellä lääkkeellä, aminopteriinilla, leukemia saatiin väliaikaisesti pois eli remissioon. Remission kestoa pystyttiin pidentämään 1950-luvulla yhdistelemällä hoitoon eri lääkkeitä. Näitä olivat metotreksaatti, 6-merkaptopuriini ja vinkristiini. Kun Yhdysvalloissa kehitettiin yllämainitut solunsalpaajalääkkeet, panostettiin Euroopan puolella kortikosteroidihoitoon. Monen lääkkeen yhdistelmähoidolla päästiin jo parin-kolmen vuoden mittaiseen oireettomaan kauteen leukemiaa sairastavilla lapsilla. Kun leukemiapotilaan remissiokausi piteni, havaittiin että leukemia uusiutui keskushermoston alueella, ja potilaat menehtyivät tähän ns. neuroleukemiaan. Neuroleukemia pystyttiin voittamaan, kun käytännöksi tuli 1970-luvulla antaa potilaille kallon alueen ennalta ehkäisevä sädehoito. Tämä merkitsi toisen suuren tavoitteen toteutumista leukemian hoidossa: pysyvää paranemista jopa puolella potilaista. Ruth Wegelius toimi Helsingin Lastenklinikassa ensin apulaislääkärinä ja sitten apulaisopettajana, ja hoiti kaikki veritauteja sairastavat lapset. Helsingin Lastenklinikka oli ensimmäisiä sairaaloita Euroopassa, missä käytettiin solunsalpaajalääkkeitä leukemiaan. Vuosina 1953-56 Ruffa toimi Marian sairaalan lastenosastolla, ja v. 1956 hän siirtyi Helsingin kaupungin Auroran sairaalaan lastenosaston apulaisylilääkäriksi. Taistelua lasten leukemiaa vastaan hän sen jälkeen jatkoi Auroran sairaalassa. Ruffan ensimmäinen pysyvästi parantunut potilas diagnosoitiin vuonna 1959. Tämä tuolloin 12-vuotias tyttö on nykyisin kolmen lapsen äiti ja kolmen isoäiti. Vuonna 1967 Ruth Wegeliuksesta tuli Auroran sairaalan lastenosaston ylilääkäri, missä virassa hän jatkoi eläkkeelle siirtymiseensä asti v. 1978. Akateemisia arvoja olivat lääketieteen ja kirurgian tohtori v. 1948, lastentautiopin dosentti v. 1956, sekä professori h.c. 1975. Menestyksekäs taistelu eturintamassa lasten leukemiaa vastaan sekä tieteellinen työ edellyttivät kansainvälisiä kontakteja. Ruffalla oli pysyvät kontaktit New Yorkiin Memorial Sloan Kettering Cancer Centeriin. Hän kävi Institute Gustave Roussyn järjestämillä lasten leukemia- ja lymfoomakursseilla Ranskassa. Ruffa oli myös kantava voima ja perustajajäsen perustettaessa pohjoismaista yhteistyötä lasten leukemiahoidon merkeissä. Nordisk Förening för Pediatrisk Hematologi och Onkologi (NOPHO) perustettiin virallisesti v. 1981. Suomessa Ruffa oli lasten leukemiaryhmän ensimmäinen puheenjohtaja. Leukemiaryhmä kehittyi sittemmin yhdistykseksi nimeltä Suomen Lastenhematologian ja Onkologian yhdistys - Föreningen för Barnhematologi och Onkologi i Finland. Ruffa oli tämän yhdistyksen kunniajäsen ja kunniapuheenjohtaja. Ruffa toimi myös Suomen lastenlääkäriyhdistyksessä, Suomen hematologiyhdistyksessä, Suomen akateemisten naisten liitossa, Suomen naislääkäriyhdistyksessä sekä Mannerheimliitossa, ollen sittemmin useimpien näiden kunniajäsen. Aktiivinen yhdistystoiminta jatkui pitkälle eläkeikään, ja konferenssimatkat lähes 80-vuotiaaksi saakka. Me vanhemmat kollegat, joilla on ollut ilo tuntea Ruffa henkilökohtaisesti ja työskennellä hänen kanssaan, muistamme Ruffan hienona ja viisaana opettajana, jolla oli suuri kokemus ja terävä diagnostiikkakyky. Morfologina hän oli valtakunnan guru. Ruffa oli myös lämmin ja empaattinen lääkäri joka osasi kohdata vaikeasti sairaan lapsen perheen. Ystävät ja kollegat kaikkia Pohjoismaita myöten muistavat häntä suurella lämmöllä ja kunnioituksella. Minulla henkilökohtaisesti oli etuoikeus olla hänen oppilaansa, ja saada osakseni sellainen ainutlaatuinen kannustus ja ystävyys, mikä ei milloinkaan unohdu. Ruffan rakkaimpia harrastuksia oli aikanaan tutustuminen Afrikan luontoon. Lämpimät ajatuksemme saattelevat nyt häntä viimeiselle safarille.