Äitipuolista ja lobotomiasta

Jussi Valtonen

Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi.

Jos haluaa kuulla musertavan tositarinan ilkeästä äitipuolesta, suosittelen amerikkalaisen NPR-kanavan radio-ohjelmaa My Lobotomy vuodelta 2005. Tai tavallaan suosittelen – minulle kokemus oli vähän liikaa.

Ohjelma kertoo Howard Dullysta, jolle tehtiin 12-vuotiaana lobotomia. Ohjelmassa Dully yrittää selvittää miksi. Hän kuuluu niihin onnellisiin, jotka eivät kuolleet operaatiossa tai vammautuneet toimintakyvyttömäksi.

Vuonna 1946 psykiatri Walter Freeman kehitti lobotomiasta uuden innovatiivisen version. Kun aiemmin kallo oli pitänyt porata auki, Freeman pääsi aivoihin paljon kätevämmin käsiksi käyttämällä jääpiikkiä, joka työnnettiin kohotetun silmäluomen alta aivoihin. Hoito kesti alle kymmenen minuuttia. Ensimmäisen jääpiikkinsä Freeman nappasi keittiönsä laatikostosta.

Osa lääkärikunnasta olisi kaivannut hoidon vaikutuksista perusteellista tieteellistä näyttöä, mutta Freeman oli vakuuttunut operaation hyödyllisyydestä.

Lehdistö oli uudesta hoidosta haltioissaan.

Lobotomiaa koskeviin lehtikirjoituksiin perehtyneet Louisianan osavaltion ja Pohjois-Carolinan yliopistoiden tutkijat pitävät lehdistön kritiikitöntä ja yksipuolista innostusta tärkeänä tekijänä, jonka vuoksi lobotomia otettiin niin nopeasti ja laajasti käyttöön.

Ja moni todella tarvitsi apua. "Oli paljon epätoivoisia vanhempia ja perheenjäseniä, jotka eivät saaneet tarvitsemaansa apua", neurologi-kirjailija Elliot Valenstein kertoo.

Yhdysvaltain Lääketieteellinen Yhdistys varoitti 1941, että lobotomia saattoi aiheuttaa aloitekyvyttömyyttä, apatiaa ja arviointikyvytöntä käyttäytymistä. Toimittajat kirjoittivat kuitenkin mieluummin arveluista, joiden mukaan jääpiikkilobotomialla olisi "vähemmän sivuvaikutuksia" kuin vanhalla porausoperaatiolla. Saturday Evening Post kirjoitti jääpiikkihoidon auttaneen "lukuisia tehottomia ja työllistymään kykenemättömiä ihmisiä" ja tehneen heistä "hyödyllisiä yhteiskunnan jäseniä". Newsweekin mukaan operaatio teki mielenterveyspotilaista "selvästi helpompia hoidettavia".

Myös kriittisiä tutkijoita olisi löytynyt haastateltaviksi, mutta lehdistö rakasti Walter Freemania, joka esitteli hoitoaan mielellään. Sitä paitsi miksi hän ei olisi kelvannut? Hänhän oli maan ylivoimaisesti johtavin asiantuntija: kukaan ei ollut operoinut yhtä montaa "aivoperäisestä" mielenterveysongelmasta kärsivää ihmistä.

Vauhtiin päästyään Freeman lobotomoi ihmisiä 1950-luvulla sarjatuotantona ympäri maata. Tehokkaimmillaan hän katkoi neuraalisia yhteyksiä kahdeltakymmeneltäviideltä naiselta saman päivän aikana.

Uransa alussa Freeman oli sanonut, ettei koskisi keneenkään, ellei tätä uhannut "työkyvyttömyys tai itsemurha", mutta vähitellen hän ryhtyi korostamaan varhaisen puuttumisen merkitystä. Lobotomia oli Freemanin mukaan tärkeää tehdä ajoissa, ennen kuin henkistä tasonlaskua oli ehtinyt tapahtua. New York Times suosittelikin lobotomiaa ahdistukseen, masennukseen, itkeskelyyn ja ruoansulatusongelmiin. Freeman hoiti sillä päänsärkyjäkin.

"Osa hoitotuloksista oli todella epämiellyttäviä ja traagisia, muutamat erinomaisia ja moni tältä väliltä", neurologi Elliot Valenstein kuvaa hoidon tuloksia. "Osa potilaista näytti pärjäävän paremmin, toisista tuli vihanneksia, jotkut eivät näyttäneet muuttuvan lainkaan ja osa kuoli."

Vasta lobotomian suosion romahdettua New York Times kirjoitti tutkimuksesta, jossa lobotomiaa verrattiin verrokkiryhmään. Siitä ei tutkimuksen mukaan ollutkaan hyötyä.

Entä 12-vuotias Howard Dully? Uuden äitipuolen mielestä häntä oli vaikea saada nukkumaan. Poika myös unohtui helposti haaveilemaan. Äitipuoli tapasi useita lääkäreitä, jotka eivät suostuneet tekemään pojalle mitään, koska tämä oli heidän mukaansa terve ja normaali. Äitipuoli löysi kuitenkin Walter Freemanin, joka suositteli lobotomiaa pojan "persoonallisuuden muuttamiseksi". Operaation tekikin Freeman itse, joka puolusti lobotomiaa kuolemaansa saakka.