Kolumni Suom Lääkäril 2026;81:e49659, www.laakarilehti.fi/e49659

Ihmisyyden idea muuttuu pelottavalla tavalla

Heikki Nenonen

Syyskuussa ennätykselliset 800 000 nuorta ranskalaista kokoontui Pariisin Concorden aukiolle paavi Leo XIV:n pitämään katoliseen messuun. Paavi on tietysti asemansa puolesta kansainvälinen supertähti, ja uteliaita pörrää aina hänen ympärillään, mutta uutisointia seuratessani ajattelin, että nyt ilmassa on jotain muutakin.

Luin hänen kyseisessä messussa pitämänsä saarnan. Teologina arvioin sen aika tavanomaiseksi kristilliseksi puheeksi, jossa teemana oli jano, elämän syvät tarpeet ja niiden täyttäminen. Tavanomaisuuden rinnalla jokin siinä tuntui kuitenkin tuoreelta ja, voisiko sanoa, radikaalilta.

Joskus käy niin, että kun maalipuita hilataan pelin tiimellyksessä oikealle, keskelle suuntautuneesta vedosta tulee tarkka osuma vasempaan kulmaan. Kun maailma muuttuu ja ideologiat liikkuvat, jokin keskinkertaisena toistunut asia alkaa yhtäkkiä tuntua radikaalilta.

Paavin kohdalla se radikaalius liittyy puheeseen ihmisestä, ihmisen arvosta ja toisen ihmisen näkemisestä. Radikaalin puheesta tekee se, että sitä kuulee niin harvoin, jos nyt luterilaisen kirkon saarnatuoleja ei lasketa. Globaalissa julkisuudessa paavista vaikuttaa 2000-luvulla tulleen paitsi kristillisen, myös humanistisen arvopuheen äänitorvi.

Jotain huolestuttavaa tässä on. Mietteliäänä seuraan, kuinka suurvaltapolitiikan tuulet ja ajattelutavat skaalautuvat myös arkisen elämämme ja ihmiskuvamme normiksi.

Autoritaarisia johtajia ihannoiva voimapolitiikka lähtee olettamasta, että vahvuus oikeuttaa valtaan – ja tarvittaessa väkivaltaan. Evolutiivinen idea vahvemman oikeudesta ihmiskunnan selviytymistaistelussa nähdään oikeutettuna.

Tässä ajattelutavassa esimerkiksi empatian ja lämmön osoittaminen tulkitaan kokonaan uudella tavalla. Perinteisesti se on tarkoittanut positiivista ja yleisinhimillistä hyvettä, mutta kylmässä voiman politiikassa empatia on naiiviutta, mikä kertoo haavoittuvuudesta ja heikkoudesta.

Kyse on pohjimmiltaan jonkinlaisesta ihmisyyden idean syvämuutoksesta elämän ja yhteiskunnan eri tasoilla. Ihan huomaamatta yksilökin alkaa trumpilaisessa hengessä kategorisoida kanssaihmisiä ympärillään: vahvempi, heikompi, hyödyllinen, hyödytön, uhka. Ajatteluumme hiipii piirteitä voiman politiikasta, jossa heikomman ”kuuluu” jäädä vahvemman ponnistuslaudaksi omien etujen turvaamisessa. Tänään se etu voi tarkoittaa hyvinvointi- ja terveyspalveluja, jonain päivänä jopa puhdasta vettä.

Nykyhallitus on muuten edistänyt tällaista ajattelun syvämuutosta historiallisen ansiokkaasti. Se on pelottavampaa kuin mikään yksittäinen leikkauspäätös.

Kuitenkin kaiken huomaamatta hiipivän muutoksen rinnalla meillä on toisenlaisen maailman jano. Siitä todistaa paavin ulkoilmamessun suosion ohella Diakonissalaitoksen tänä syksynä toteuttama Ihmisarvobarometri.

Tutkimustulokset kiteytyvät ihmisarvovajeen käsitteeseen: Meillä suomalaisilla on yhä käsitys yhtäläisen ihmisarvon tärkeydestä, kuten myös siitä, ettei se toteudu. Tosin barometrin mukaan hyväosaisemmat arvioivat ihmisarvon toteutumisen keskimäärin paremmaksi kuin huono-osaiset, mikä tuskin yllättää ketään.

Ihmisarvon osalta paavin puhe Pariisissa ei merkittävästi eroa perinteisestä sekulaarista ihmisoikeuspuheesta. Samalla se osoittaa, että entisestä valtavirtapuheesta on tullut vastapuhetta trumpistien ja putinistien maailmassa.

Onneksi tätä puhetta kuitenkin vielä kuuluu. Onneksi edes joku pitää esillä sitä ihmisyyden ideaa, jonka päälle olemme yhteiskuntia ja hyvinvointia rakentaneet. Ja samalla haastaa meitä kysymään itseltämme, millaiseen ihmisyyden ideaan me itse sitoudumme.

Kirjoittaja

Heikki Nenonen

Kirjoittaja on Helsingissä asuva valokuvaaja, pappi ja innokas arvokeskustelija.

Kirjoittaja

Heikki Nenonen

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkärilehden työpaikat