Kollega Petri Lehenkari pohti alkuviikosta Helsingin Sanomissa miksi tutkiminen ei enää kiinnosta lääkäreitä ja mitä tästä seuraa. Suomalaisten lääkäreiden vähenevä aktiivisuus tutkimuksessa on vaarallista niin potilaiden kuin koko yhteiskunnan kannalta. Hän ottaa esimerkiksi ortopedisen tutkimuksen tulokset, jotka ovat johtaneet turhien leikkausten vähenemiseen, vapauttaneet leikkaussaliaikaa tarpeellisille leikkauksille ja ohjanneet potilaat kajoamattomalle kuntoutuksen hoitopolulle.

Kaikki lääkärit tarvitsevat tieteen lukutaitoa. Hänen mukaansa suomalaisen lääketieteen tutkimuksen kultaiset vuodet ovat ohi. Pätevien lääkäritutkijoiden väheneminen näkyy myös lääketieteellisten tiedekuntien rekrytoinnissa; avoimiin lääketieteen professuureihin ei riitä tieteellisesti päteviä hakijoita. ”Professoripula” on vain jäävuoren huippu. Tutkijakoulutuksen saaneita lääkäreitä tarvitaan myös opettajina sekä akatemiassa että sairaalassa kuin myös asiantuntijoina.

Miksi tutkimus kiinnostaa lääkäreitä aiempaa vähemmän?

Syitä on monia: rahoituksen väheneminen, terveydenhuollon ja yliopistojen ”ympäristön” muuttuminen sekä motivaation ja kannustinten puuttuminen.

Potilashoidon kehittäminen ja tutkimustyö ovat jääneet palvelutuotannon, MBA-tutkintojen, sote-sotkun, säästämisen, potilastietojärjestelmien ja alati lisääntyvän byrokratian jalkoihin. ”Yliopistollinen” on jäänyt sairaaloiden nimistä pois eikä ylemmän tason virkoihin vaadita enää akateemista pätevöitymistä. Akateemisen vaatimustason inflaatio on itseään syöttävä noidankehä: kun ei ole päteviä hakijoita, lasketaan vaatimustasoa.

Opetuksen taso

Yliopistoissakin opetuksen akateeminen vaatimustaso on laskenut.

Helsingin yliopiston lääketieteellistä tiedekuntaa arvosteltiin vielä 2000-luvun alussa liian tieteelliseksi. Vaadittiin enemmän painotusta käytännön työhön. Näin on tehty. Yliopiston ja ammattikorkeakoulun ero on hämärtynyt. Opiskelijat menevät nykyään ”koululle”, eivät yliopistolle.

Raha on keskeinen tekijä tutkimuksessa. Evo-raha on supistunut murto-osaan entisestä ja nykyistä VTR-rahaa jakaa yhä useampi taho. Säästötoimet ovat kutistaneet sairaaloiden omaa tutkimusrahoitusta. Suomen Akatemia jakaa aiempaa pienemmän osan rahoituksesta lääketieteelle. EU:n Horizon Europe (2028–34) ERC- ja MSC-rahoitukset ovat yksittäisten huipulle tähtäävien tutkijoiden urapolun peruskiviä. Muuten EU:n tulevassa monivuotisessa rahoituskehyksessä (MFF) korostuu Euroopan kilpailukyvyn vahvistaminen, josta on löydettävä sopiva tapa leipoa lääketiede sen osaksi. EU-raha on erittäin tärkeä, mutta ankarasti kilpailtu. Voidakseen hakea näitä rahoja, täytyy olla vahva kotimainen tutkijakoulutus ja kansainväliset verkostot.

Tutkimus on muuttunut entistä vaativammaksi ja monimuotoisemmaksi. Uuden tutkimuskohteen aiheuttama innostus hiipuu ilman vahvaa motivaatiota, jos kaikkien lupahakemusten ja rekisteröintien tekeminen vie useita kuukausia, jopa pari vuotta uuden CTIS-järjestelmän erikoisuuksien vuoksi. Tutkimusaineistot kasvavat ja monipuolistuvat. Tarvitaan suurten tietomäärien analysoinnin osaamista. Tekoäly on päivän sana apurahahakemuksissa.

Motivaatiosta

Motivaation puute on suuri huolen aihe. Edellä esitetyt haasteet nitistävät orastavan motivaation.

Heiveröistäkin motivaatiota tulisi tukea, koska tutkimuksen imu voi palauttaa kadonneen innon. Tämä edellyttää kuitenkin tutkimusta tukevaa ympäristöä ja vahvaa tutkimusryhmää. Osa-aikainen hyvin palkattu työ yksityissektorilla on kilpaileva vaihtoehto.

Onneksi paljon myönteistäkin kehitystä on tapahtunut. Tilastomatemaattisten taitojen puute on ollut monelle kompastuskivi. Viime vuosina sekä tiedekunta että Hus ovat panostaneet biostatistiseen tukeen. Husin tutkimuspalvelut ovat kehittyneet merkittävästi tarjoten monenlaista tukea tutkijoille. Dekaani kertoi eilisessä tilaisuudessa, että tiedekunta tulee vahvistamaan tutkimuksen ja opetuksen yhteyttä: uusin tutkimustieto tulee jakaa myös opiskelijoille.

Husin ja tiedekunnan välinen tutkimusyhteistyö tulee tiivistymään. Väitöskirjavaatimusten inflaatio nopeuttaa väitöskirjojen valmistumista. Se ei ehkä tee uusista tohtoreista alansa asiantuntijoita, mutta auttaa tositutkijoiden löytymisessä.

Uuteen 2-portaisen koulutusohjelman kandidaattitutkintoon voisi leipoa vahvaksi osaksi tutkimustyön. Lisensiaatin tutkinnon kliinisen vaiheen ähkyä voisi helpottaa edellyttämällä lisensiaatin tutkinnon jälkeen 1–2 vuoden opastettua käytännön työskentelyä julkisella sektorilla yhdistettynä yliopiston etäkoulutukseen ennen lääkärinoikeuksien saavuttamista. Potilaan kohtaaminen ja kokonaisvaltainen ymmärtäminen kuin myös moniammatillisessa ryhmässä toimiminen ovat lääkärin työn ytimessä.

Uskallan väittää, että näiden taitojen ohjattu harjoittelu käytännön työssä on tehokkaampaa kuin ”koulun” ryhmäopetuksessa.

Jotta prekliiniseen opetukseen saadaan lääkäritaustaisia kouluttajia, tulisi näille luoda sivuvirat sairaalaan kliinisen kokemuksen ylläpitämiseksi ja palkan parantamiseksi. Kliinistä tutkimusta tekeville tulisi luoda tutkimustyötä tekeviin yksiköihin virkoja, joissa työaika jakautuisi puoliksi.

Akateemisen pätevöitymisen tulisi näkyä myös urapolulla ja palkassa. Tämä kaikki maksaa.

Ehdotan, että tiedekunnat ja sairaalat kohdentavat jatkossa yhdessä varainkeruutaan em. tutkijalääkäreiden virkojen rahoittamiseksi, lääketieteellisen tutkimuksen turvaamiseksi, potilaiden ja yhteiskunnan parhaaksi.

Kirjoittaja on LKT, professori emerita ja tutkimusjohtaja, Helsingin yliopisto.