Kommentti: Katso ja anna toisten kuolla
http://www.laakarilehti.fi/pics/optiainen.jpg
Harva tv-ohjelma saa koskaan sellaista julkisuutta kuin TV2:n kuolemaa käsittelevä sarja jo vuotta ennen kuin ensimmäistäkään jaksoa on lähetetty.
Tekijät voivat kiittää asiasta iltapäivälehtien taitavia kärjistyksiä. Banaali tosi-tv ja intiimi kuolema ovat raflaava yhdistelmä. Maassa, jossa yksi tv-esiintyminen tekee ihmisestä tähden, on mahdollista sanoa, että Yleisradio värvää kuolevia tv-tähdiksi.
Pelkkä ajatuskin herättää tunteita. Arkkiatri tyrmäsi idean, mielenterveysseura lähti tukemaan ja kirkko suuttui.
Terhokodin johtaja, ylilääkäri Juha Hänninen näkee, että onnistuessaan sarja voisi riisua kuolemasta turhaa mystiikkaa. Hän esitti kuitenkin aamu-tv:n keskustelussa huolensa siitä, miten ohjelmassa esiintyminen vaikuttaa kuolevan ihmisen läheisiin.
Kuusiosaiseksi tarkoitettu ”Viimeiset sanani” perustuu hollantilaiseen formaattiin. Siinä kuvataan kuolevan viimeisiä vaiheita ja näytetään lopuksi vainajan videotestamentti.
Suomalaiset taustavoimat, Susamurun tv-tuottaja Sari Isotalo ja TV2:n ohjelmapäällikkö Timo Järvi vakuuttavat, että sarja käsittelee kohteitaan arvokkaasti ja hienotunteisesti. Myös formaatin kehittänyt Roy Aaldenrik kiistää Ilta-Sanomissa, että kyse olisi tosi-tv:stä.
Aamu-tv:n keskustelusta siirryttiin suoraan uutiseen, jonka mukaan hoitajien lisääminen ei riitä nostamaan vanhustenhoidon laatua. Laura Pekkarisen väitöstutkimuksen perusteella myös organisaatioita ja johtamista pitäisi kehittää.
Kenellekään tuskin on epäselvää, että parhaimmassakin tapauksessa kuntaliitokset ja terveydenhuollon organisaatiouudistukset ainoastaan helpottavat väestön ikääntymisestä aiheutuvaa taloudellista kuormaa. Hoidosta ja hoivasta yhä suurempi vastuu tulee siirtymään omaisille. Kuolemasta vieraantuneiden yhteisöjen on taas pakko totutella käsittelemään asiaa.
Kun yhteisöt siirtyvät verkkoon, yhteisöllinen kuolema palaa olohuoneisiin televisioruudun kautta. Fiktiivistä kuolemaa ja uutisruumiita se on aina osannut esittää, mutta arkikokemukset ovat jääneet vähiin.
Toisaalta vaikka kuolema on ennen kuulunut nykyistä luonnollisemmin arkeen, ei siitä ole edes läheisten kesken hirveästi puhuttu. Tämän on todennut muun muassa elämän loppua tutkinut Pär Salander (Den kreativa illusionen).
Kun isäni sai tietää sairastavansa syöpää, hän esitteli vähäsanaisesti tontin rajat. Kuolemasta ei puhuttu. Sairauden loppuvaiheessa kysyin saunassa, mahtaako hän enää käydä Kainuun-mökillämme. Säikähdin itsekin kysymystäni, mutta asia tuli epäsuorasti selväksi.
En usko, että mikään ohjelma pystyy valmentamaan kuolemaan – ei ainakaan omaan kuolemaan. En usko, että mikään ohjelma pystyy valmentamaan kuolemaan – ei ainakaan omaan kuolemaan. Sillä on kuitenkin arvoa, jos se helpottaa läheisiä elämään kuolemaa tekevien kanssa ja puhumaan asiasta myös keskenään.
Keskustelu asiasta varmasti jatkuu. Viimeisiä sanoja ei ole vielä sanottu.
Olli-Pekka Tiainen
Kirjoittaja on journalisti ja mediayrittäjä.
Lue myös Lääkärilehden 24/2006 artikkeli Olla nuori ja tietää kuolevansa
Keskustele aiheesta! Lehden yleisen keskustelun etusivu
