Kohtaaminen kysyy voimia

Turhautuminen ja voimattomuus ovat anestesiologi Pirjo Ravaskan mukaan raskaimpia tunteita, joita lääkäri joutuu käsittelemään.

http://www.laakarilehti.fi/pics/pirjoravaska.jpg

Hoitotyössä ihmisen kohtaaminen vaatii paljon. Lääkäri todistaa työpäivänsä aikana lukuisia kohtaloita; kärsimystä, surua, epätietoisuutta. Jokaista potilasta varten on uusiuduttava, kaikille on annettava itsestään.

Lääkärin rooli on vedettävä uskottavasti. Liian innokas tai etäinen ei saa olla.

Vuonna 2006 tehdyn Lääkärikyselyn mukaan vuorovaikutustilanteet potilaan kanssa koetaan perusterveydenhuollossa muita sektoreita yleisemmin stressitekijänä. Naiset puolestaan ­ottavat miehiä herkemmin paineita ­potilaan odotuksista, kertoo tutkimuspäällikkö Marko Elovainio Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta.

– Viidestä tuhannesta vastanneesta 16 prosenttia oli sitä mieltä, että potilaan lääkäriin kohdistamat odotukset ovat työn suurin yksittäinen stressi­tekijä. Taustalla voidaan nähdä potilas-lääkärisuhteen muutokset. Lääkäri ei enää ole yhtä ehdoton auktoriteetti kuin ennen, ja potilaat ovat kasvavan tietomäärän myötä entistä valveutuneempia.

Lääkäriltä vaaditaan pelisilmää ja kykyä lukea erilaisia ihmisiä. Varsinkin herkissä tilanteissa potilaan tuntosarvet ovat pystyssä. Potilaat myös ­valittavat aiempaa herkemmin, jos tohtori onnistuu olemaan vääränlainen.

– Meille on kantautunut heikkoja signaaleja, että monissa lääketieteellisissä tiedekunnissa vuorovaikutus­taitojen opetusta on jo lisätty. Hyvä niin. Profiili, jota opiskelijavalinnoissa ­nykyi­­sin suositaan, ei vastaa sosiaalisten tilanteiden asettamia vaatimuksia, toteaa Elovainio.

Pomminpurkajalääkäri tarvitsee tauon

Empatiakyvyn heikkeneminen ja kyynisyys voivat olla merkkejä lääkärin uupumisesta. Pysyviä luonteenpiirteitä ne ovat harvoin.

– Myötäeläminen on inhimillistä. ­Tulee mieleeni taannoinen brittitutkimus, jossa tutkittiin pomminpurkajien psyykettä. Osa tutkittavista osoittautui patologisiksi luonteiksi, eli he olivat täysin välinpitämättömiä muiden kärsimyksen edessä. Tällaisen lääkärin vastaanotolta potilaat kaikkoaisivat hyvinkin vikkelään, Elovainio pohtii.

Lapin keskussairaalassa anestesiologina työskentelevä Pirjo Ravaska ei kuulu pomminpurkajiin. Muistutus omasta inhimillisyydestä tuli 1990-luvun lopulla, kun Ravaskan Rovaniemelle perustama kipupoliklinikka oli pyörinyt muutaman vuoden.

– Kipupoli oli oma lapsi, johon suhtau­duin kunnianhimoisesti. Kolme– neljä vuotta aloittamisen jälkeen tuli uupumus. Sairauslomaa en pitänyt, vaikka töihin meno ei tuntunut enää mukavalta. Anestesialääkärinä en ­ollut tottunut niin syvällisiin potilaskontakteihin, joita kipupoliklinikka toi eteen. ­Ainakaan en ollut tottunut siihen, että potilaan kivut eivät hellitä.

Rooli ei suojaa kaikelta

Turhautuminen ja voimattomuus ovat Ravaskan mukaan raskaimpia tunteita, joita lääkäri joutuu käsittelemään. Leikkaussalista potilas siirtyy jonnekin eteenpäin hoidettavaksi, ja se auttaa Ravaskan mukaan hallinnan tunteen säilymistä. Kipupolille sen sijaan samat kasvot tuntuivat palaavan kerta toisensa jälkeen.

– Sen hyväksyminen, että potilas ei paranekaan, oli kipupolia aloittaessani todella rankka kokemus. Alkuun yritin turhaankin hoitaa potilaita määräämällä tiuhaan kontrollikäyntejä. Niihin ei välttämättä ollut lääketieteellistä perustetta, mutta helpotti ­sekä minua että potilasta, kun hän ­kävi polilla puhumassa.

Sittemmin Ravaska on hyväksynyt sen, että kaikkia ei voi auttaa. Työn­jakoa on muutettu siten, että Ravaska työskentelee suurimman osan kuukaudesta leikkaussalin vastuulääkärinä. Vaikeita tunteita ei voi väistää, sillä ­tilanteet voivat olla dramaattisia.

– Täällä pohjoisessa kun ollaan, potilaat ovat usein onnettomuuteen joutuneita lomalaisia. Varsinkin vaikeasti loukkaantuneiden lapsipotilaiden hoitaminen voi saada lääkärillekin kyyne­leet silmiin. Lääkärin rooli suojaa tiettyyn pisteeseen asti, jonka jälkeen tulevat tunteet. Kokemus on apuna siinä, ­ettei asioita päästä liiaksi ihon alle, ­Ravaska toteaa.

Mia Flygar

Lue lisää 27.2.2009 ilmestyvästä Lääkärilehdestä

Lue myös lääketieteellisen päätoimittaja Päivi Hietasen kommentti