Bisfosfonaatit voivat olla yhteydessä epätyypillisiin luunmurtumiin
Bisfosfonaatit saattavat pitkäaikaisessa käytössä aiheuttaa harvinaisia, mutta vakavia reisiluun murtumia, raportoi kansainvälinen asiantuntijaryhmä.
http://www.laakarilehti.fi/pics/Pixmac000000244860jalka.jpg
Bisfosfonaatit saattavat pitkäaikaisessa käytössä aiheuttaa harvinaisia, mutta vakavia reisiluun murtumia, raportoi kansainvälinen asiantuntijaryhmä.
Epäilyjä bisfosfonaatin pitkäaikaisen käytön aiheuttamista mahdollisista ongelmista on esitetty aiemminkin. Arvovaltainen asiantuntijaryhmä kävi American Society for Bone and Mineral Researchin toimeksiannosta läpi bisfosfonaatteja koskevia julkaistuja ja vielä julkaisemattomia tutkimuksia selvittääkseen vakavien epätyypillisten reisiluunmurtumien yhteyden bisfosfonaattien käyttöön.
Yhdysvaltain lääke- ja elintarvikevirasto FDA ilmoitti keväällä, että se odottaa asiantuntijaryhmän raporttia ennen kuin päättää mahdollisista muutoksista bisfosfonaattien käyttöä koskeviin suosituksiin.
Asiantuntijaryhmän mukaan vaikuttaa siltä, että bisfosfonaattien pitkäaikaisella käytöllä voi olla yhteys vakaviin, epätyypillisiin reisiluunmurtumiin. Riski vaikuttaisi lisääntyvän sen mukaan, mitä kauemmin bisfosfonaatteja käytetään. Asiantuntijaryhmän mukaan on myös mahdollista, että tiedon ja raportoinnin puute ovat toistaiseksi pitäneet osan tapauksista piilossa.
Bisfosfonaatit hyväksyttiin osteoporoosin hoitoon vuonna 1995. Sen jälkeen miljoonia ihmisiä, valtaosin naisia, on hoidettu tällä lääkkeellä. Asiantuntijaryhmä muistuttaa, että bisfosfonaatit ovat edelleen hyvin tehokas lääke osteoporoosiin, ja mainitut epätyypilliset murtumat ovat hyvin harvinaisia.
Olisi kuitenkin tärkeää lisätä potilaiden ja lääkärien tietoisuutta vakavien luunmurtumien mahdollisuudesta. Myös lisätutkimuksia tarvitaan.
Suositusten mukainen hoito turvallista
Oulun yliopiston sisätautien poliklinikan osastonylilääkäri Pasi Salmela muistuttaa, että bisfosfonaattien hyöty Käypä hoito –suosituksen mukaisesti käytettynä on varmasti suurempaa kuin mahdollinen lääkityksen mukanaan tuoma haitta. Salmela sanoo, että bisfosfonaattihoidon indikaationa tulee olla todettu suurentunut murtumavaara seuraavien 10 vuoden aikana.
– Useimmille potilaille 3–5 vuotta hoitoa riittää, mutta vaikea osteoporoosi voi edellyttää jopa 10 vuoden hoitoa, jota on sitten seurattava asianmukaisesti. Joskus on syytä harkita intervallityyppistä hoitoa, jossa on 1–3 vuoden taukoja hoitoperiodien välissä.
Salmela kertoo, että tilanteissa, joissa luun vaihdunta on todennäköisesti alentunutta, pitäisi harkita luun vaihdunnan mittaamista.
– Erityisesti glukokortikoidihoidon yhteydessä pitkä bisfosfonaattihoito lisää epätyypillisten murtumien vaaraa. Näin ollen pitkä hoito bisfosfonaateilla glukokortikoidihoidon yhteydessä sisältää merkittävän haitan mahdollisuuden. Näissä tilanteissa on syytä harkita anabolisen luulääkityksen käyttämistä.
Kaiken kaikkiaan Salmelan mielestä luulääkkeitä käyttävien lääkäreiden tulee hankkia tietoa epätyypillisten murtumien osalta. Olisi tärkeää, että luunmurtumia hoitavat lääkärit tunnistaisivat epätyypilliset murtumat ja huomioisivat mahdollisen luulääkkeiden käytön.
Hertta Vierula
