Kollegan pelko
Kyllä tyhmiä kysymyksiä on olemassa – etenkin kiireen keskellä ja univelkaisena.
Kustantajani myötäeli kirjoittajan paineitani todeten: Kirjailijan suurin este on kollegan pelko. Sopii muuten lääkäreihinkin. Niin oman kuin vieraankin erikoisalan mörököllit jäädyttävät toisinaan ajatteluamme.
Kukapa ei olisi saanut tylyä vastausta konsultaatiopuheluunsa. Kuullut tiuskaisun keskellä yötä jälleen pikkuasian vuoksi herätetyltä takapäivystäjältä. Tai konsultoinut itse proaktiivisen veemäisesti, koska muuten ääni vapisisi jännityksestä. Kyllä tyhmiä kysymyksiä on olemassa – etenkin kiireen keskellä ja univelkaisena. Eikä itse haluaisi olla se joka ne kysyy... Samaan aikaan on pakko myöntää totuus: olen jo autuaan tietämätön lukuisista muiden alojen perusprinsiipeistä. Osan ehkä joskus hallitsin, osaa en alunperinkään ehtinyt oppia.
Sen sijaan muistan erityisen hyvin peruskoulutuksen EKG-opetuksen. En tarkoita EKG:n tulkintaa sinänsä, vaan pilkan jolla opettava lääkäri suhtautui lähettäjän ilmeisesti riittämättömään tietotasoon. Vannoin vaiteliaana, kandisydämeni pohjasta, että EKG:n perusteet tulisivat olemaan ikuisesti hallussa, valitsemastani erikoisalasta huolimatta.
Voi hepo ja kukku, eihän siinä tietenkään niin käynyt. Olen EKG:n äärellä kuin eskarilainen, joka tankkaa aakkosia: P, KUU, R, S,T… Konsultoin rasittavuuteen asti. Onneksi pediatrit ovat tottuneet työskentelemään hankalien, osaamattomien (potilaiden) kanssa. Saan yleensä myötämielisen vastauksen höpsöön huoleeni. Silti pelkään kollegan repeävän huutonauruun puhelun päätyttyä. Viikon vitsi, kuunnelkaas tätä!
EKG:n kertaamisen sijaan luin tänä kesänä uutta Lastenpsykiatrian ja nuorisopsykiatrian (oppi)kirjaa. Muistin miltä aikoinaan tuntui opetella nyt niin arkipäiväisiä käsitteitä: varhainen vuorovaikutus, episteeminen avaruus, eriytymätön perhesysteemi. Sanat tuntuivat tarkasti määritetyiltä, sopivilta tentin oikein/väärin-monivalintatehtävään. Todellinen taito, tiedon harmaa alue, oli vielä edessä.
Kokenut kirurgiystäväni sen sanoi: "Enää ei tarvitse aina kurkata mahaan, jotta tietäisi mitä on menossa. Tutkii ja tunnustelee – sillä se yleensä selviää." Kudostuntumaksi sitä kutsutaan, eikä sitä saa appsina. Sanaluiden päälle kerääntyy liha, ymmärrys, vasta vuosien myötä. On tavattava ihmisiä, koettava prosesseja, kohdattava omia asenteita ja virheitä, myötäelettävä sairastumisia ja parantumisia.
Kollegan pelko ei ole viisauden alku. Jokaisella meistä on ote kirvonnut muuhun kuin omaan alaan liittyvästä tiedosta jo aikaa sitten, mutta mitä siitä? Myötätuntoinen, toisen alan kudostuntumaa arvostava ja ajan kulkuun nöyrtyvä kollegiaalisuus kunniaan!
Siitä saimme nauttia somessa, kun lääkärien Facebook-sivuilla kerättiin vuoden suosikkiketjuani: Minkä kliinisen perustiedon haluaisit jokaisen kollegan tietävän omasta erikoisalastasi ? Ei pilkkaa, ei knoppailua, ei tutkimustuloksista väittelyä. Pari selvää juttua, joilla auttaa potilasta.
Uuden tiedon ja jo jonkinlaisen kudostuntuman keränneenä voisin jakaa yhden lastenpsykiatriaan liittyvän perusasian: Kerro lapselle ja perheelle, että asiat tulevat kyllä järjestymään ja olo helpottamaan. Ja jos et tiedä miten ihmeessä se tapahtuu – konsultoi. Lupaan olla nauramatta.
LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.
