Malja teille, lääkäriystäväni
Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olemme tutustuneet aikana, jolloin kaikilla oli rahat vähissä.
Tapasimme opiskelukaverieni kanssa pitkästä aikaa viikonloppuna. Edellisestä koko ystäväporukkamme kohtaamisesta oli ehtinyt vierähtää useampi vuosi. Yhteyttä olimme toki pitäneet kukin tahollamme, mutta silti tapaaminen jännitti minua. Sopisimmeko yhtä saumattomasti yhteen kuin vanhoina hyvinä aikoina?
Kuin ihmeen kaupalla hetkessä tuntui siltä, kuin olisimme juuri lähteneet yhteisestä opinahjostamme kukin omaan suuntaamme. Aloitimme siitä, mihin muutama vuosi sitten jäimme. Seura tuntui tutulta ja kotoisalta. Samat tyypit, samat tutut roolit. Paljon elämää oli vilistänyt ohi; lukemattomia ilonhetkiä, monia suruja, suuria kolhujakin. Mutta ystävyys tuntui olevan samaa kuin ennen. Kenenkään ei tarvinnut olla yhtään enempää kuin on.
Kurssikaverieni kanssa olen tutustunut verraten myöhään, vasta aikuisiässä. Silti ystävyys tuntuu aikaa kestävältä. Lääkärikoulu on niin tiiviisti yhteisöllinen, että ilmeisesti yhdessä vietetyt opiskeluvuodet kantavat ihmissuhteissa läpi elämän. Tuttavat tulevat ja menevät, ystävät ovat ja pysyvät.
Monet, kuten minäkin, ovat löytäneet puolisonsa lääkiksestä, ja ystävyys laajenee perheitä kattavaksi. Jaetaan arkea, lomamatkoja, kummiutta. Välillä koen lähipiirini niin lääkärien kyllästämäksi, että alan katsoa kauemmas nähdäkseni metsää puilta. Olkoonkin ammatti ystävyydessä toissijainen asia, ympärillämme olevat ihmiset ja heidän tekemisensä määrittelevät meitä valtavasti. Tavallinen arkitodellisuus hämärtyy, kun jakaa kokemuksiaan enimmäkseen hyväosaisessa sisäpiirissä.
Enhän minä todella tiedä tavallisesta keskiverrosta yhtään mitään. Kuinka kapea-alainen onkaan otanta lähipiiristäni. On kesämökkejä, purjeveneitä, eksoottisia lomamatkoja. On jättimäisiä asuntolainoja, design-huonekaluja, laatuautoja. Lapset puetaan kalliisiin vaatteisiin, heidän harrastuksensa nielevät tuhansia euroja. Kaikki tämä tuntuu meistä aivan tavalliselta ja arkipäiväiseltä, niin hävettävältä kuin sitä tuntuukin myöntää.
Minunkin suuri arjen murheeni on, tarjoanko lapsille riittävästi hedelmiä ja kasviksia. Toisissa perheissä niitä ei ole lautasilla ensimmäistäkään: pääasia on, että on kylliksi syötävää. Mietin pääni puhki, haluanko jo palata hoitovapaalta töihin vai olla vielä kotona, ja valitan molempien vaihtoehtojen huonoja puolia. Toisilla ei ole varaa valita, ja he palaavat taloudellisesta pakosta töihin äitiysloman loputtua, halusivat tai eivät. Suunnittelen suurellista lomamatkaa kuluja miettimättä. Samaan aikaan toisaalla pohditaan, olisiko mitenkään mahdollista päästä koko perheen kanssa käymään kesällä huvipuistossa.
Elän hyväosaisessa lääkäriyden kuplassa, jonka sietäisi joskus puhjeta hyvyyttään. Opiskelukavereita vuosien jälkeen katsoessani palasin menneeseen. Tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että olemme tutustuneet aikana, jolloin kaikilla oli rahat vähissä. Aineellisesta hyvinvoinnista emme tienneet mitään, ja silti olimme onnellisempia kuin koskaan. Venytimme penniä syömällä Saarioisen pizzoja ja juomalla halpaa kaljaa. Emme omistaneet muuta kuin epämääräisen kokoelman lapsuudenkodin kaapista kerättyjä yksittäisiä kuppeja ja kippoja.
Ystävyys sai alkunsa olosuhteissa, joissa ei kumarrettu design-lamppuja eikä samppanja virrannut. Se loi pohjan toivottavasti elämänmittaisille ihmissuhteille, joissa ei materia edelleenkään näyttele minkäänlaista osaa. Ei purjeveneissä ja viininmaistajaisissa ole mitään vikaa, mutta keskiöön päästessään porvarilliset nautinnot johtavat meidät harhapoluille. Siksi toivon, että tulen aina näkemään ihmisen menestyksen ja aineellisen hyvinvoinnin takana. Sen, millä on todella merkitystä.
Malja teille, lääkäriystäväni. Kiitos, kun olette!
Pauliina Paananen
Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.
