Tehottomuuden ytimessä
Se, minkä kaiken logiikan ja kustannustehokkuuden nimissä pitäisi olla terveydenhuollon kruununjalokivi – huippulaatuinen perusterveydenhuolto ja ennaltaehkäisevä toiminta – on usein suorastaan farssi.
"Jos sairaalan puutarha ja piha on kunnossa, leikkaussalikin on järjestyksessä. Älä unohda takapihaa äläkä rönsyjä!" Tällaiset terveiset HUSin hallituksen pitkäaikainen jäsen Ilkka Taipale lähettää uudelle toimitusjohtajalle viimeisimmässä (4/2018) HUSin henkilöstölehdessä Husarissa.
Äkkipäätä kummallinen lausuma, mutta tarkemmin mietittynä ei niinkään. Jos sairaalassa sellaiset asiat kuin viihtyisyys, luonnonläheisyys, potilaiden ja henkilökunnankin kokonaishyvinvoinnista huolehtiminen ja hyvä kommunikaatio perusterveydenhuollon kanssa sujuvat, se kertoo, että toiminnassa on sisäänleivottuna ihmisarvon kunnioitus ja lääkäriyden ja lääketieteellisen toiminnan pehmeän jämäkkä ydin: kärsimyksen vähentäminen ja ihmiskunnan yhteisessä veneessä olemisen arvostaminen. Ilman arvopohjaa ei voida saavuttaa hyvää lopputulosta sellaisen henki-ruumis-sielu -kokonaisuuden hoitamisessa, jollainen ihminen on.
Olen töissä HUS-järjestelmään kuuluvassa entisessä aluesairaalassa. Olemme hyvin pieni yksikkö, ja konsultaatiokysymyksiä on helppo esittää vaikkapa ruokatauolla. Toki keskittämisbuumi vähitellen aiheuttaa hoitopolkujen mutkistumista ja herättää potilaissakin hämmennystä, mutta toistaiseksi kaikki toimii vielä melko hyvin. Meidän tehokkuutemme ei ole huippuunsa viritettyä; olemme esimerkiksi pitäneet saattohoitovaiheessa olevaa nuorehkoa syöpäpotilasta osastollamme ihan vain siksi, että hän ei halunnut siirtoa terveyskeskuksen vuodeosastolle.
No, meillä on etuoikeus voida ottaa huomioon muitakin todellisuuden osa-alueita kuin lääketieteelliset faktat, mutta jokin tuossa edellisessä lauseessa häiritsee, vai mitä? Ei halunnut siirtoa. Onko hoidon taso huonompaa aivan konkreettisesti kivenheiton päässä sairaalastamme sijaitsevalla vuodeosastolla? Ei ole, esimerkiksi syöpäpotilaiden kivunhoidosta konsultoi siellä meidän talon kokenut ja osaava saattohoitoon perehtynyt anestesialääkäri.
Syy siihen, että potilaat toistuvasti pyytävät saada jäädä erikoissairaanhoidon vuodeosastolle on seinissä, vuoteissa ja lattioissa. Eli siinä, että perusterveydenhuollon puolella on ahtaat huoneet, yksityisyys toteutuu huonosti, saniteettitiloja on vähän ja ne eivät ole nykyaikaisia. Siellä, sanovat monet, ei pysty erilaisten häiriötekijöiden vuoksi nukkumaan. Tämä ei ole ainutlaatuinen tilanne; edellisessä työpaikassani toisessa kaupungissa potilaat eivät myöskään yleensä iloinneet siirrosta jatkohoitoon terveyskeskussairaalaan.
Kuvittele itsesi vakavasti sairaaksi, niin heikoksi ja väsyneeksi, että et jaksa edes nostaa lusikkaa suuhusi. Kuvittele sitten yö, ja viereiseen vuoteeseen henkilö, joka suurin piirtein tunnin välein huutaa täyttä kurkkua viidentoista minuutin ajan.
"Jos sote ja maakunnat tulevat, maan kärkipoliitikot ovat ehdolla. He ovat kiinnostuneita omasta, lastensa ja vanhempiensa terveydestä eli erikoissairaanhoidosta, eivät pudokkaiden, mielen sairaiden, työttömien, perheettömien yksin asuvien ja hoitoon hakeutumattomien sosiaalisista ongelmista saati sosiaalipolitiikasta, joka on jäänyt täysin poljetuksi. Terveydenkin eriarvoisuus poistetaan vain sosiaalipolitiikalla." Näinkin Ilkka Taipale lausui Husarissa.
Minä en täysin ymmärrä, mitä kaikkea sana "sosiaalipolitiikka" pitää sisällään, mutta komppaan Taipaletta. Se, minkä kaiken logiikan ja kustannustehokkuuden nimissä pitäisi olla terveydenhuollon ykkösasia ja kruununjalokivi – huippulaatuinen perusterveydenhuolto ja ennaltaehkäisevä toiminta – on usein suorastaan farssi.
Tapausselostus Vantaalta: tuttavalleni oli ilmaantunut pieni ihomuutos sieraimen alle. Hän soitti terveyskeskukseen ja sai ajan terveydenhoitajalle, joka kehotti varaamaan ajan lääkärille. Ajanvarauksessa ohjattiin päivystykseen, koska lääkärinaikoja oli huonosti tarjolla. Hetken mietittyään tuttavani päätti, että ei mene päivystykseen, kun kyseessä on kuitenkin kuukausia vanha, melko vaarattomalta vaikuttava vaiva, vaan soitti uudestaan ajanvaraukseen, ja saikin sitten vastaanottoajan. Tämä aika oli hiukan alle kahden kuukauden päässä ensimmäisestä yhteydenotosta perusterveydenhuoltoon. No, lääkäri sanoi, että lähetetään erikoissairaanhoitoon, jonne aika sitten järjestyikin viikossa ja muutoksen poisto tulee tapahtumaan kuukauden sisällä ensikäynnistä. Yhteenveto: pienen kasvoissa sijaitsevan ihomuutoksen (knk-lääkäri veikkasi syyläksi) hoitamiseen tarvitaan 5 käyntiä terveydenhuollon toimintayksiköissä (mukaan on laskettu tuleva näytteenotto + jäädytyshoito -käynti sekä seuranta).
Mistä tällainen tehottomuus yksinkertaisen asian hoitamisessa johtuu? Minä väitän, että mutkikkaat ja suorastaan surkuhupaisat hoitopolut johtuvat hyvinkin syvällisestä ja pahanlaatuisesta perussyystä: Terveydenhuollon rakenteet ovat muodostuneet nykyisenlaisiksi sen vuoksi, että toiminnan suunnittelun keskiössä ei ole ihmisyksilö eli potilas vaan terveydenhuollon toimintayksiköt. Lähtökohtana on pirstaloitunut konkretia arvojen sijaan: esimerkiksi kirurgijohtaja yrittää kaikin voimin pitää kiinni ja jopa lisätä oman alansa resursseja, eikä ole ollenkaan tietoinen kokonaisuudesta, saati kiinnostunut siitä. Vaikkapa näin: uusien toimien perustaminen etsivään nuorisotyöhön saattaa olla kansanterveyden kannalta tuloksellisempaa ja yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisempaa kuin uuden leikkaussalirobotin hankkiminen urologeille. Näin voi olla, mutta jos onkin niin kukaan ei oikeastaan tiedä sitä, sillä kokonaisuus on liian monimutkainen eikä kukaan ole siitä vastuussa.
Kuitenkin, nykyisellään erikoissairaanhoito toimii melko hyvin, mutta perusterveydenhuolto ei, ainakaan pääkaupunkiseudulla. Miten tämä epäsuhta korjataan? Sote ei taida olla vastaus tähän. Samaan aikaan piirun verran toisaalla: erikoissairaanhoidossa meneillään olevaa keskittämisprosessia ajavat uskovat voivansa tehdä hyvästä vieläkin paremman. Toivottavasti he ovat oikeassa ja minä väärässä. Veikkaan nimittäin, että seuraa aaltoliike ja tulevaisuudessa palataan suurista yksiköistä jälleen pienempiin päin. Silloinkin motiivina tulee olemaan kustannustehokkuus. Uskon myös, että olemme oppineet jotakin siitä, miten suuria ihmisjoukkoja käsitellessä yksilön arvo ja koko olemassaolo hämärtyy ja muuttuu relatiiviseksi.
Heidi Wikström
Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.
kuva: Alexander Uggla
