Ollako vai ei? (pääkirjoitus SLL 35/2002)
Keskeistä on tunnistaa depressio ja hoitaa se tehokkaasti. Nimittäin depressiopotilaat tekevät noin kaksi kolmesta itsemurhasta – ja kuitenkin vain noin kuudenneksella itsemurhan tehneistä on ollut asianmukainen masennuslääkitys (2,3). Depression havaitseminen edellyttää valppautta, sillä sairaus saattaa piillä niiden monenlaisten somaattisten vaivojen takana, joiden takia potilas ensisijaisesti hakeutuu lääkärille (2). Itsemurhaa ennustavat osuvimmin aiemmat yritykset ja itsemurha-ajatukset tutkimushetkellä (2). Tuore itsemurhayritys on suuren vaaran merkki, ja potilas tarvitsee pätevän psykiatrisen arvion ja hoidon (5). Depressiivisyyden arvion jälkeen lääkärin tulisi kiinnittää huomiota potilaan mahdolliseen toivottomuuteen – tässä lääkärin omat vastatunteet ja huoli saattavat olla informatiivisia (2,3,5). Toivottomuus ennakoi itsemurhaa jopa paremmin kuin depressio. Tyypillistä tällaiselle lohduttomuudelle on ratkaisukeinojen ja ajatusmaailman kapeutuminen: kuolema nähdään ainoana vaihtoehtona (3). Lopuksi itsemurhavaarassa olevalta potilaalta on aina kysyttävä suoraan mahdollisista itsemurha-ajatuksista tai -suunnitelmista (2,5). Näiden vakavuus on painava peruste sairaalahoidolle (2).
Depression ohella alkoholismi on merkittävä itsemurhan vaaratekijä, mikä voi auttaa löytämään itsemurhavaarassa olevia potilaita perusterveydenhuollossa. Noin viidennes alkoholisteista tekee itsemurhan (2,3). Perusta voi olla biologinen, sillä pitkään jatkuva alkoholin käyttö tyhjentää aivot serotoniinista ja johtaa depressioon (3). Tutkimusten mukaan jopa puolet itsemurhan tehneistä on ollut päihtyneitä kuollessaan (3). Alkoholismin hoitoa vaikeuttaa tunnetusti hoitomyöntyvyyden puuttuminen, mutta depressiivisyyden ja alkoholin käytön syyseuraussuhteiden pohtiminen (3) tai päihdehuolto (5) saattaa olla avuksi. Ihmiskontaktit, myös hoitopaikkaan, tukevat merkittävästi potilasta: esimerkiksi Chicagossa itsemurhan tehneistä joka toisella ei ollut lainkaan läheisiä ystäviä (3).