1. Lääkärilehti
  2. Ajassa
  3. Miten jaksan?
Kommentti

Miten jaksan?

Kamppailen elämän ja kuoleman kanssa, venyn ylisuorituksiin, pinnistän taitoni äärirajoille. Se minua uuvuttaa.

Miten jaksan? Kuva 1 / 1

Eräs aivan toisella alalla oleva ystäväni arvioi joskus, että työni stressaavuus näyttäytyy minussa joskus hieman raskautettuna olemuksena. Olin aivan hämmästynyt. En ole uskonut sairaalan seinien sisällä kokemani työstressin välittyvän minusta siviilielämässä ulospäin. Ehkä asia kuitenkin on niin kuin ystäväni sanoi. Työn taakkaa on vaikea peittää. Vastuullisen ja vaativan työn tekeminen on samanaikaisesti antoisaa ja kuluttavaa.

Työssä jaksamisesta on ollut Lääkärilehdessä viime kuukausina monia kiinnostavia kirjoituksia. Työuupumuksesta puhutaan lääkärien keskuudessa edelleen vähän. On totuttu pärjäämään, uran alkumetreiltä saakka. Heikot sortuvat elon tiellä, ja heikkouttaan ei ole perinteisesti sopinut myöntää. Onneksi ilmapiiri on käymässä sallivammaksi. Kun kollega rohkeni tuoda sosiaalisessa mediassa oman uupumuksensa muiden tietoon, moni avautui ja kertoi käyneensä läpi saman. Lääkärikin saa väsyä ja haavoittua.

Erikoislääkärikoulutus on loputtomasti linkoava pesukone, joka kovettaa herkimmänkin yksilön.

Työssä jaksamisesta ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on meidän kaikkien oikeus ja velvollisuus. En ole koskaan kokenut olevani työssäni erityisen uupunut, mutta on myönnettävä, ettei aina ole ollut ihan helppoakaan. Tiedän, miltä tuntuu, kun aamuyön uni alkaa katkeilla ja työasiat tunkeutuvat uniseen mieleen. Työmme on kiireen siivittämää ja vastuun raskauttamaa. Viikkotunnit nousevat erityisesti päivystysaloilla kunnioitettaviin lukemiin. On hyvin tärkeää miettiä miten jaksaa – ennen kuin ei enää jaksakaan. Kuinka paljon väsymystä ja stressiä on mahdollista sietää liikaa kuormittumatta?

Erikoislääkärikoulutus on loputtomasti linkoava pesukone, joka kovettaa herkimmänkin yksilön. On oltava reipas, sosiaalinen ja taitava. On osattava kysyä, osattava olla kysymättä ja osattava yksinäisessä hädässä päätyä parhaalta tuntuvaan ratkaisuun vailla riittävää tietotaitoa. Anestesiologian ja tehohoidon erikoistumiskoulutuksessa vaihdamme työpistettä muutaman kuukauden välein. Juuri kun alkaa tottua uuteen työyhteisöön, oppia tavoille ja löytää oman paikkansa, linko alkaa taas pyöriä vimmattua vauhtia ja sinkoaa märkänä rättinä selviytymään seuraavaan koulutuspaikkaan. Taas samat kyräilyviikot, sama iänikuinen todistelu siitä, että osaan ehkä jo jotain, pystyn ehkä jo johonkin. Toistuvaa stressiä on aika-ajoin vaikea sietää.

Pääsääntöisesti pystyn pitämään työasiat työasioina, mutta toisinaan kannan ihmiskohtaloita mukanani kotiin. Onneksi ihon alle menevät potilastapaukset tuntuvat vähenevän työvuosien ja kokemuksen lisääntyessä. Itseään suojellakseen ja työssä jaksaakseen on pystyttävä pitämään raskaat asiat riittävän etäällä ja luomaan itselleen tarttumaton teflonpinta. Kuitenkaan ei saisi muuttua välinpitämättömäksi, sillä siten työ menettää merkityksensä ja arvokkuutensa. "Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle", sanaili Tommy Tabermann aikanaan ja osui naulan kantaan.

Lue myös

Jokaisen uralle ehtii varmasti osua useampi epäonnistuminen. Ensimmäistä silmieni edessä leikkauspöydälle menehtynyttä potilasta en ikinä unohda. Olisiko minun pitänyt osata tehdä enemmän, pystyä parempaan? Olisinko toimillani voinut muuttaa lopputulosta? Tämä kohdalleni osunut, yhä raskaalta tuntuva tapaus oli anestesiologin urallani käännekohta. Jouduin pysähtymään ja miettimään, jaksanko tätä työtä todella. Tietäen, ettei tapaus varmasti tule jäämään lajinsa viimeiseksi. Minun oli löydettävä itsestäni voimaa ja tahtoa jatkaa eteenpäin.

Kukaan meistä ei ole täydellinen. Virheistä ja epäonnistumisista pitäisi lääkäriyhteisöissä puhua avoimemmin; se antaisi monelle voimaa jaksaa. Ammattikuntamme vitsaus on lakaista virheet maton alle ja mieluummin jakaa kahvipöydässä sankarillisia onnistumistarinoita. Tärkeitä ovat toki nekin, mutta silotellusta tosielämästä ei ole raskaassa arjessa kannattelijaksi.

Ei minua kiivas työtahti, liian lyhyt kahvihetki tai väliin jäänyt lounas väsytä eikä stressaa. Kiireen kanssa olen oppinut elämään; ei se ole viholliseni. Joka päivä kannan vastuuta, yritän auttaa, teen isoja hoitopäätöksiä. Kamppailen elämän ja kuoleman kanssa, venyn ylisuorituksiin, pinnistän taitoni äärirajoille. Se minua uuvuttaa. Kuinka helpottavaa olisikaan tietää, että murtuessani minua joku kantaisi. Kollega, esimies, koko ammattikunta. Hyvä, että asioista puhutaan. Vielä parempaa, että asenteet hiljalleen muuttuvat. Parasta, ettei ihan aina oikeasti tarvitsekaan jaksaa.

Pauliina Paananen

Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.

Kirjoittajat
Pauliina Paananen

Etusivulla juuri nyt

Ajassa
Lasten pääsyssä psykiatriseen hoitoon sijaishuollossa on puutteita

Vuoropuhelua lastensuojelun ja erikoissairaanhoidon välillä tulisi kehittää, kertoo Valvira.

Ajassa
Ammatti vaikuttaa munuaissyövän riskiin

Lääkäreillä 19 prosenttia suurempi riski sairastua kuin väestössä keskimäärin.

Ajassa
Uusi soten kehittämisohjelma panostaa perustasoon

Perusterveydenhuolto on jäänyt sivuun, kun resursseja on suunnattu erikoissairaanhoitoon, totesi ministeri Krista Kiuru.

Ajassa
Naudoilta löytyi moniresistenttiä salmonellabakteeria

Eläintautien tilanne on Suomessa pääosin hyvä.

Tieteessä
Ulkomaalaistaustaiset kärsivät muita useammin D-vitamiinin puutoksesta

Ruokatottumuksissa ja D-vitamiinin puutoksessa näkyivät ryhmien väliset erot.

Tieteessä
Ihokeliakian diagnoosi viivästyy useammin naisilla

Väitöstutkija selvitti myös, voiko ihokeliakiasta parantua.