In memoriam Ludwig Geier 16.4.1929-5.3.2003

Ylilääkäri Ludwig Geier kuoli 5.3.2003 Jyväskylässä vaikean sairauden jälkeen. Hän oli syntynyt 16.4.1929 Saksassa, Heidelbergissä, missä hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa sekä kävi koulunsa. Nuoresta iästään huolimatta hän joutui osallistumaan myös toisen maailmansodan taisteluihin. Ludwig Geier aloitti lääketieteen opintonsa Würzburgissa, jatkoi niitä Lundin yliopistossa Ruotsissa ja suoritti Physikumin eli lääketieteen kandidaatin tutkinnon Heidelbergissä vuonna 1951. Hän jatkoi opintojaan Suomessa ja valmistui lääketieteen lisensiaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1956, samana vuonna kun sai Suomen kansalaisuuden. Kansalaisuuden myötä hän pääsi suorittamaan varusmiespalvelustaan Lappeenrannan rakuunoihin. Armeijaan hän jäi sittemmin vielä neljäksi vuodeksi sotilaslääkäriksi Kymen Jääkäripataljoonaan vuosina 1957-61 ja yleni lääkintäkapteeniksi. Viikonloppuisin Ludwig Geier oli usein Haminan kaupungin ainoa päivystävä lääkäri, ja tämä vaikuttikin osittain hänen päätökseensä erikoistua ihotautilääkäriksi: ihotautipotilaat eivät tulleet vastaanotolle öisin. Vuosina 1961-64 Ludwig Geier työskenteli apulaislääkärinä HYKS:n iho- ja sukupuolitautien klinikalla ja vuosina 1964-65 Koskelan sairaskodissa. Vuonna 1965 hän valmistui iho- ja sukupuolitautien erikoislääkäriksi. Erikoistuttuaan Ludwig Geier muutti perheineen Jyväskylään ja oli tullessaan ainoa ihotautilääkäri koko Keski-Suomen ja Kuopion läänien alueella. Vuonna 1967 perustettiin Keski-Suomen keskussairaalan Kinkomaan sairaalaan ihotautiosasto, jonka ylilääkärinä Ludwig Geier toimi aina eläkkeelle jäämiseensä, vuoteen 1992 saakka. Vuosina 1965-95 hänellä oli lisäksi yksityisvastaanotto Jyväskylän Lääkärikeskuksessa, jonka perustajajäseniin hän myös kuului. Työtoverit muistavat hänet nopeaälyisenä ja erittäin hyvänä kliinikkona sekä loistavana seuramiehenä. Hallinnollisista tehtävistä hän ei ollut kiinnostunut ja oli oikeastaan iloinen päästessään eläkkeelle ennen kuin ylilääkäreistä tuli tulosyksiköiden johtajia. Siitä huolimatta hän jo 1980-luvun puolivälissä otti käyttöönsä atk-pohjaisen budjettiseurannan ja johti ihotautiklinikkaa kuin omaa talouttaan huomioiden saksalaisella perusteellisuudella jokaisen markan kulun. Myös vastaanotolleen hän teki reseptiohjelman, jonka avulla yli kaksisataa tärkeintä reseptiä oli helposti tulostettavissa. Matkailu, valokuvaaminen ja vieraat kielet olivat aina Ludwig Geierin sydäntä lähellä. Englanti-Kiina-etymologisen sanakirjan parissa hän työskenteli vuosia. Sanakirja ei koskaan valitettavasti valmistunut, sillä yli 65 000 kiinan kielen sanakortin järjestäminen käsin oli lopulta liian työlästä. Ludwig Geier harrasti laajasti myös lukemista. Aihepiiri laajeni viime vuosina satuihin ja sarjakuviin, joita seitsemän rakasta lastenlasta pääsi kukin vuorollaan kuulemaan vaarin syliin. Tieto vakavasta sairaudesta tuli koko perheelle ikävänä yllätyksenä. Perussairauden etenemisestä ja raskaista hoidoista huolimatta Ludwig Geier säilytti elämänmyönteisyytensä ja huumorintajunsa loppuun saakka.
Jäseni­stö 25-26/2003 Kommentteja

In memoriam Birger Elis Holmstén 22.12.1911-20.2.2003

Lääkintöneuvos Birger (Piki) Holmstén kuoli Diakonissalaitoksen Elim-kodissa 20.2.2003 saatuaan viikkoa aikaisemmin aivoinfarktin. Diagnostisten selvitysten jälkeen päätettiin raskaista hoitoyrityksistä luopua ja kuolema tuli rauhallisesti. Piki oli henkisesti virkeä viimeiseen vaiheeseen asti, vaikka hänen kehonsa riutuikin hiljalleen. Birger syntyi Viipurissa maanmittausinsinöörin poikana monikieliseen sukuun ja perheeseen 22.12.1911. Jo kotonaan hän oppi täydellisesti ensin suomen ja sittemmin ruotsin sekä saksan kielet. Hyvästä kielitaidosta oli apua erityisesti sodanjälkeisinä vuosina, jolloin hän teki lukuisia opintomatkoja, osan niistä WHO:n stipendillä. Identiteetiltään Birger oli ensisijaisesti viipurilainen ja niinpä olikin luontevaa, että hänet kutsuttiin viipurilaisia perinteitä vaalivan Torkkelin säätiön hallintoneuvoston jäseneksi vuonna 1981. Sota viivästytti Pikin valmistumista, vaikka hän toimikin sodassa lääkärin tehtävissä, niin kuin tuonaikaiset lääketieteen kandidaatit yleensä. Lentopommin osuminen Nurmeksen sairaalaan hänen toimiessaan siellä lääkärinä oli riipaiseva kokemus. Vammoja sai myös Birgerin nuori vaimo, joka oli tullut tapaamaan miestään. Sirpaleiden ja räjähdysainejäämien jäljet näkyivät Pikin kasvoissa ikuisina muistoina. Sotamuistoistaan Birger ei mielellään kertonut. Sodanaikaisista ansioista hänelle myönnettiin sekä VR 3 että VR 4 sekä myöhemmistä ansioista SVR I R. Sotilasarvoltaan hän oli lääkintäkapteeni. Lääkäriksi Birger valmistui vuonna 1944 ja sai terveydenhuollon erikoispätevyyden 1966. Toimittuaan vt. kunnanlääkärinä eri kunnissa oli hän vakituisena ensin Savitaipaleella ja sittemmin Nurmijärvellä vuoteen 1955 asti, minkä jälkeen hän toimi Uudenmaan lääninlääkärinä vuoteen 1973 ja oikeuslääkärinä vuoteen 1974. Läänin- ja oikeuslääkärinä hän pääsi ikään kuin aitiopaikalta seuraamaan maamme oikeuslääketieteen huimaa kehitystä, vaikka itse joutuikin tekemään kuolinsyyselvityksiä hyvinkin alkeellisissa oloissa. Hänellä oli kuitenkin aina takanaan oikeuslääketieteen laitoksen täysi tuki. Unkarin kansannousun jälkeen Piki toimi Punaisen Ristin tehtävissä Wiener-Neustadtin pakolaisleirin lääkärinä Itävallassa v. 1957. Punaisen Ristin työ oli muutenkin läheistä ja Holmstén toimikin Suomen Punaisen Ristin korkeissa luottamustoimissa eläkkeelle siirtymiseensä asti. Oman lukunsa ansaitsee Birger Holmsténin toiminta lääkärijärjestöissä. Hän oli Suomen Lääkäriliiton hallituksessa miltei koko 1950-luvun ja valtuuskunnassa 1974-79. Kunnanlääkäriyhdistyksen johtokunnassa hän oli myös 1950-luvun ajan ja sittemmin Lääninlääkäriyhdistyksen ja Oikeuslääketieteellisen yhdistyksen johtotehtävissä vuosikausia. Hänelle myönnettiin SLL:n pronssinen ja myös hopeinen plaketti, sekä kutsuttiin Kunnallislääkäriyhdistyksen ja Oikeuslääketieteellisen yhdistyksen kunniajäseneksi. Eläkkeelle siirryttyään hän teki merkittävää työtä järjestäessään Lääkäriliiton ja Kunnallislääkäriyhdistyksen arkistoja. Lisäksi hän hoiti vaikeasti sairasta vaimoaan vuosikausia. Erikoisharrastuksensa Birger Holmstén kiteytti Humaniora-käsitteen alle. Monista humanistisista tieteistä hän keskittyi ennen kaikkea historiaan ja sukututkimukseen. Vanhan Viipurin historiasta ja Suomen lääkintölaitoksen historiasta hänellä oli muutamia julkaisuja. Birger Holmsténissa maamme lääkärikunta menetti viisaan, sivistyneen ja paljon kokeneen kollegan, jonka ikätoverit ovat miltei kaikki jo poistuneet joukostamme.
Jäseni­stö 21/2003 Kommentteja

In memoriam JUKKA KORHONEN 25.10.1959-20.1.2003

Jukka Kalevi Korhonen kuoli Kangasalla 20.1.2003. Hän syntyi Kajaanissa 25.10.1959 ja muutti perheensä mukana lapsuudessa useampia kertoja. Koulunsa hän kävi loppuun Turun suomalaisessa yhteiskoulussa, jossa hän kirjoitti ylioppilaaksi loistavin arvosanoin. Valinta teknillisen korkeakoulun ja lääketieteellisen tiedekunnan välillä ei ollut helppo, mutta lopulta hän päätyi lukemaan lääkäriksi kotikaupungissaan Turussa. Läheiset opiskelijatoverit muistavat Jukan avoimin silmin maailmaa katselevana ihmettelijänä, totuuden etsijänä, joka kulki täysin omaa tietään. Jukka oli heidän mukaansa ryhmäpaineen vastustaja. Hän eli omalla aaltopituudellaan ja saattoi esittää luennoilla hyvinkin erikoisia kysymyksiä. Jo opiskeluaikanaan 1980-luvun alussa Jukka suuntasi kesäapulaiseksi Lahdessa olevaan Sylviakotiin, erityistä huolenpitoa tarvitsevien lasten ja nuorten koti- ja kouluyhteisöön, jonne hän sitten palasi yhä uudelleen lomilla töihin. Mieli paloi kuitenkin kauemmaksi ja 1982, kun opinnoissa oli tauko, Jukka suuntasi tiensä Etelä-Afrikkaan, jossa hän työskenteli noin puolen vuoden ajan Johannesburgin lähistöllä sijaitsevassa Hermanus-kodissa, Sylviakodin kaltaisessa paikassa. Hän myös matkusteli liftaten paljon tuossa valtavassa maassa yöpyen kerran yksin erämaassakin. Tällä matkalla Jukka tuntui löytäneen oman itsensä, oman elämäntiensä. Tästä lähtien siteet Sylviakotiin, antroposofiaan ja antroposofiseen lääketieteeseen vahvistuivat. Jukka työskenteli lomiensa aikana antroposofisessa sairaalassa Saksassa ja myös Englannissa kandivaiheen lopulla. Musiikki-impulssi, erityisesti uudet soittimet ja Werbeck-laulu, saivat yhä enemmän tilaa opintojen rinnalla. Tähän kuuluivat yksinlaulutunnit, kuorolaulu ja laululeirit. Myös soitinrakennuksen uudet impulssit olivat Jukalle läheisiä. Eräällä tällaisella laulukurssilla hän myös kohtasi tulevan Päivi-vaimonsa. Valmistumisen jälkeen oli aivan luontevaa, että Jukka hakeutui Sylviakodin lääkäriksi. Tässä työssä hän kohtasi perinteisen kehitysvammatyön rinnalla kasvavan tarpeen ymmärtää häiriöitä monella tavalla psyykkisesti oireilevissa tämän päivän lapsissa ja nuorissa. 1990-luvun puolivälissä Jukka irrottautui Sylviakodista ja aloitti sairaalatyön Päijät-Hämeen keskussairaalan lastenpsykiatrisella ja myöhemmin nuorisopsykiatrisella osastolla. Hän jatkoi erikoistumista näillä aloilla Tampereen yliopistollisessa sairaalassa aivan sairauslomalle jäämiseensä, tammikuuhun 2002 saakka. Sekä Sylviakodin lääkärin työn että sairaalatyön rinnalla Jukalla oli yksityisvastaanotto. Hän toimi myös konsultoivana koululääkärinä Turun ja Porin Steinerkouluissa sekä Marjattakoulussa Helsingissä. Jukan sairastuminen vakavaan sairauteen tuli yllätyksenä hänelle, perheelle ja laajalle ystäväpiirille. Mutta vaikeimpinakin hetkinä Jukka pysyi rauhallisena, oli täysin selvillä kaikista hänen terveyttään koskevista tekijöistä. Kun läheinen ystävä ja kollega meni tapaamaan häntä sairaalaan leikkauspäivänä, jolloin oli todettu, että operatiiviset keinot eivät tule kysymykseen, Jukka luki sana sanalta muistiinpanonsa kirurgin hänelle kuvaamasta tilanteesta. Sairauden loppuvaiheessa Jukka oli riippuvainen ulkopuolisesta avusta. Hän oli äärettömän kiitollinen Tampereen kotisairaalan toiminnalle, joka mahdollisti hoitotoimenpiteet kotona. Näin kolmen alaikäisen lapsen isä saattoi olla lähes loppuun saakka kotihoidossa. Viimeiset elinpäivänsä Jukka vietti Pikonlinnan sairaalassa Kangasalla, kauniin lumisen maiseman keskellä. Päivää ennen kuolemaa oli kirkas, aurinkoinen talvipäivä, kun hänen luokseen kerääntyi ystäviä ja sukulaisia jättämään hyvästit. Jukka-isän kuoleman jälkeen tuli hänen 7-vuotias Auriina-tyttärensä eräänä päivänä äidin ja 9-vuotiaan isonveljen luokse silmät loistaen: Isi kävi. Hän sanoi, että hänellä ei ole hätää, kaikki on hyvin! Tähän veli totesi: Vasta ekaluokkalainen ja puhuu kuin pappi! Antroposofisen lääketieteen lääkäriyhdistyksen puolesta Seija Zimmermann IN MEMORIAM OLLI ARHELA 5.8.1942-7.1.2003 Olli Ilmari Arhela kuoli 7.1.2003. Hän oli syntynyt 5.8.1942. Olli kävi lukiota Porvoossa isä Lennartin ollessa Askolassa kunnanlääkärinä. Vuonna 1961 hän lähti Sveitsiin Baselin yliopistoon lääkärin opintoihin valtion takauslainan turvin. Baselista löytyi norjalainen elämänkumppani Anne Beth Hem. Olli tuli Joensuuhun 60-luvun lopulla tekemään praktikumia opiskelukavereidensa Yrjö Merikosken ja Risto Jukolan kanssa. Iltaisin pojat olivat P-KKS:n poliklinikalla vapaa-ajallaankin katsomassa, tulisiko mielenkiintoisia tapauksia. Valmistuttuaan lääkäriksi Olli tuli Pohjois-Karjalaan ja teki täällä työnsä kirurgina. Yliopistosairaalakoulutuksen hän sai KYS:ssä täydentäen siellä myöhemmin taitojaan selän tähystyskirurgiassa professori Matti Vapaalahden klinikassa. Koko ikänsä Olli oli monitaitoinen käsityöläinen. Metsästys ja kalastus harrastuksena olivat isän perua. Erämaarakkaus vei miehen joka vuosi Lappiin ja raja-Karjalaan metsästämään ja kalastamaan. Järvien valloitusta helpotti omatekoinen traileriperäkärry, jolla kajuutallinen moottorivene, sekin omatekoinen, siirtyi kätevästi järvestä toiseen. Kalamatkoja tehtiin myös Venäjälle ja Kanadaan. Varsinkin kelirikkoaikana Olli viihtyi Haapasaarella, Arhelan suvun kesäpaikassa, jonka rajoja Olli tarmokkaasti puolusti. Kesäisin aktiivisuutta vaadittiin myös Holmsbossa, Drammenin vuonon rannalla, jonne Anne Bethin johdolla rakennettiin suomalainen sauna sekä parkkipaikka runsaalla sepelikuorrutuksella. Kantarakennus sai toisen kerroksen ja harjakaton. Kesä Haapasaaressa ja Holmsbossa alkoi juhlallisella veneiden vesillelaskulla. Kotona Joensuussa yksi huone oli varattu rakennustarvikkeille ja työkaluille. Drammenin vuonon kampelankalastusta varten Olli kutoi itse keksimänsä statiivin avulla Laatokka-mallisen kampelaverkon. Vielä vuoden lopulla Olli asensi taloyhtiönsä ulko-oviin lämpöovet. Yhteiskunnallisella sektorilla Olli osallistui Joensuun Lions-klubin toimintaan aktiivisesti. Kielitaitoisena miehenä Olli toi lukuisia viirejä matkailukohteistaan Joensuun klubiin. Kulinaristinakin hänet tunnettiin. Gourmet-kokille oli kauhistus sitruunapippurin mainitseminen hyvänä mausteena kalaruokien yhteydessä. Sipuli sen sijaan aiheutti vieläkin suurempia sanallisia purkauksia, joiden mestari Olli oli ronskilla mutta hienotunteisella tavalla. Ammatillisessa osaamisessaan Olli oli laaja-alainen. Talon tarpeiden mukaan Olli toimi lastenkirurgina ja verisuonikirurgina raskaan päivystystyön lisäksi. Viimeiset vuodet Olli teki pääosan Pohjois-Karjalan keskussairaalan selkäkirurgiasta. Keskeisenä piirteenä Ollin työssä oli tarkkuus ja turhien toimenpiteiden välttäminen. Hierojan työkalujen lisäksi tärkeimmät työkalut vastaanotolla olivat harppi ja äänirauta. Viime kesänä Olli täytti 60 vuotta. Syntymäpäivälahjaksi Anne Beth vei hänet katsomaan Peer Gyntiä. Kevääksi oli suunniteltu yhteinen kalastusmatka Karibialle. Yllättäen Olli kuitenkin kuoli kesken askeleen töistä tullessaan.
Jäseni­stö 8/2003 Kommentteja

In memoriam BJÖRN LINDSTRÖM 17.12.1917-16.11.2002

Professori Björn Ludvig Lindström kuoli 16.11.2002 pitkän sairauden murtamana. Hän oli eräs johtavia sodanjälkeisen ajan kirurgeja Suomessa. Hän syntyi Vaasassa 17.12.1917 ja tuli ylioppilaaksi Vaasan suomalaisesta yhteiskoulusta 1936. Hän opiskeli lääketiedettä Helsingin yliopistossa, valmistui lääketieteen kandidaatiksi 1941, lisensiaatiksi 1946 ja väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 1959. Hän erikoistui kirurgiaan 1952 ja urologiaan 1958. Björn Lindströmille myönnettiin professorin arvo vuonna 1978. Björn Lindströmin kirurginura alkoi Helsingin yleisessä sairaalassa, jossa hän palveli apulaislääkärinä vuoteen 1953. Vuosina 1954-1965 hän toimi osastonlääkärinä ja apulaisylilääkärinä Marian sairaalan kirurgisilla osastoilla. Hän toimi HYKS:n IV kirurgian klinikan apulaisopettajana 1965-1969 Kirurgisessa sairaalassa, ja sen jälkeen samassa talossa apulaisylilääkärinä ja hallinnollisena apulaisylilääkärinä aina eläkkeelle siirtymiseensä 1980 asti. Vuosina 1960-1961 Lindström vieraili Yhdysvalloissa toimien kirurgian opettajana ja tutkijana Chicagossa (University of Illinois). Hän hoiti vuodesta 1956 lähtien laajaa yksityispraktiikkaa Eiran sairaalassa aina 1990-luvun puoliväliin asti. Björn Lindström oli visionääri, joka avasi uusia polkuja. Hän oli kaikessa systemaattinen, vastuuntuntoinen ja tarvittaessa peräänantamaton. Hän oli Suomen verisuonikirurgian ja elinsiirtokirurgian suuri uranuurtaja. Pioneerin osa ei ollut helppo. Hän teki ensimmäisen nykyaikaisen valtimoiden varjoainekuvauksen Suomessa aortan suorapunktiolla Marian sairaalassa 1948 ja jatkoi tekniikan kehittämistä esimiestensä vastustuksesta huolimatta. Hän toi Suomeen 1953 ns. Seldinger-tekniikan, johon kaikki nykyiset suonensisäiset toimenpiteet perustuvat. Hän teki 1956 ensimmäisen valtimoleikkauksen Suomessa. Hän aloitti aortan ja alaraajojen ohitusleikkaukset ja alaraajojen ja kaulavaltimoiden endarterektomiat (suonen sisäkalvon alaisten kalkkeutumien poistot) sekä veritiekirurgian. Björn Lindström oli uranuurtaja myös noninvasiivisen valtimofysiologisen diagnostiikan kehittämisessä. Kirurgin tuli objektiivisesti tietää, mitä teki. Mittauslaitteistoja ei ollut, joten Lindström loi ne käytettävissä olevista komponenteista - siitäkin huolimatta, että hänen esimiehensä katsoi mokoman tutkimuksen olevan ajanhukkaa. Luonteenomaista Lindströmin järkähtämättömälle systematiikalle oli, että jos palvelujärjestelmää ei ollut, hän loi sen. Hän perusti Eiran sairaalaan 1970-luvulla verisuonilaboratorion, jota hän johti kliinisen toimintansa päättymiseen asti. Hän ajoi jo 1970-luvun lopussa verisuonikirurgiaa itsenäiseksi erikoisalaksi, mutta oli aikaansa edellä. Lindströmin visio toteutui vasta 1999. Urologina ja verisuonikirurgina Lindström kiinnostui myös ureemikkojen ongelmista. Hän lähti aktiivisesti suunnittelemaan munuaisensiirtojen aloittamista Suomessa. Monta estettä oli voitettava. Silloiset anestesiologit pitivät toimintaa liian vaarallisena - ainakin laboratorioarvojen perusteella kaikilla potilailla oli lukemattomia kontraindikaatioita. Vaati sinnikkyyttä löytää ja kouluttaa tehtävään sopiva ennakkoluuloton nuori anestesiologi - tältäkin. Ensimmäisen munuaisensiirron Suomessa Lindström teki Marian sairaalassa 1964. Lindströmin kyvykkyyden ja sinnikkyyden ansiosta elinsiirtotoiminta saatiin Suomessa nopeasti käyntiin. Toiminta oli alusta alkaen korkeaa kansainväistä tasoa. Björn Lindströmin vahva paneutuminen, velvollisuudentunto sekä selkeä ja looginen tapa esittää asiansa teki hänestä luottohenkilön niin Lääkintöhallituksessa kuin ammattitoverien keskuudessa. Tämä mahdollisti elinsiirtotoiminnan aloittamiselle välttämättömän erikoisalojen välisen yhteistyön ja nopeutti tarvittavia lainsäädännöllisiä päätöksiä. Björn Lindströmin nimi avasi kaikki ovet: asiat sovittiin kollegojen kesken ilman kirjallisia sopimuksia - miehen sanaan saattoi aina luottaa. Suomen elinsiirtokirurgia onkin kehittynyt Lindströmin luomalta pohjalta korkealuokkaiseksi, selkeisiin eettisiin perusteihin tukeutuvaksi toiminnaksi. Professori Lindström oli myös johtohahmoja luotaessa pohjoismaista elinsiirtoyhteistyötä. Einar ja Karin Stroemin, Kurt ja Doris Palanderin sekä Holger ja Doris Bergenheimin säätiöiden puheenjohtajana Björn Lindström saattoi aktiivisesti vaikuttaa lääketieteelliseen tutkimukseen kohdistettuun tukeen. Siitä monet tutkijapolvet voivat olla hänelle kiitollisia. Björn Lindströmillä oli useita luottamustoimia niin suomalaisissa kuin kansainvälisissäkin järjestöissä. Hän oli mm. Finska läkaresällskapetin, Suomen angiologiayhdistyksen ja Munuaistautiliiton kunniajäsen. Ansioistaan verisuoni- ja elinsiirtokirurgina Björn Lindström palkittiin Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan ritarimerkillä, HYKS:n kultaisella ansiomerkillä sekä HYKS:n pronssisella ansiomitalilla. Björn Lindström kuului siihen lääketieteen opiskelijoiden joukkoon, joka osallistui sekä talvi- että jatkosotaan. Ensin hän toimi vapaaehtoisena linnoitustöissä 1939, sodissa ensin tulenjohtajana, sitten pataljoonanlääkärinä. Sodanaikaisista ansioistaan hänet palkittiin kolmesti vapaudenristillä: neljättäkin hänelle tarjottiin haavoittuneena lääkintäluutnanttina, mutta hän kieltäytyi siitä, koska ei katsonut sitä ansainneensa. Lääkintäkapteeniksi hänet ylennettiin vuonna 1962. Björn Lindström viihtyi luonnossa, harrasti erämaavaellusta ja kalastusta sekä kvartettilaulua. Björn Lindströmissä menetimme suuren ihmisen ja suuren kirurgin.
Jäseni­stö 6/2003 Kommentteja

In memoriam EINO KALERVO HIETANEN 13.10.1947-16.09.2002

Hyvä ystävämme ja työtoverimme, Turun yliopiston kliinisen fysiologian dosentti Eino Hietanen kuoli täysin odottamattomasti 16. syyskuuta 2002 kongressimatkalla Budapestissa. Hän oli syntynyt Perniössa 13.10.1947. Einolla oli ylioppilaskeväänä vaikeuksia opintosuunnan valitsemisessa. Kirjoitukset olivat menneet hyvin ja Teknillisen korkeakoulun teoreettisen fysiikan opinnot viehättivät. Samoin lääketiede. Hän aloitti Polilla, mutta seuraavana kesänä siirtyi Turun lääketieteelliseen tiedekuntaan. Prekliinisessa vaiheessa Eino kiinnostui fysiologiasta, mikä johti väitöskirjaan jo ennen lisensiaatiksi valmistumista, aiheena rotan suolistokanavan vierasainemetaboliaentsyymien säätely. Postdoktoraalivuoden hän vietti Columbia University'ssa New Yorkissa 1975-76 ja myöhemmin hän työskenteli kahteen otteeseen tutkijana Maailman Terveysjärjestön alaisessa syöväntutkimuskeskuksessa Lyonissa (1982-84 ja 1987-89). Nuorena lääkärinä Eino toimi vaihtelevissa tehtävissä mm. kirurgian apulaislääkärinä Savonlinnassa. Hän valmistui kliinisen fysiologian erikoislääkäriksi ja vähitellen siirtyi TYKS:in kliinisen fysiologian osastonlääkärin toimeen. Ohessa hoitui jonkin aikaa myos professuuri Kuopion yliopistossa. Järkkymättomänä ja asiansa osaavana, empaattisena erikoislääkärinä Eino Hietanen saavutti nopeasti sekä potilaidensa että työtovereidensa luottamuksen. Ammattikunnan työsuhteen etujen heiketessä oli vain luonnollista, että Eino siirtyi asteittain yhä enemmän uskotun miehen, luottamusmiehen, rooliin. Hyvänä kuuntelijana, lämpimänä ja rohkeana ihmisenä hän ajoi kollegoidensa asiaa poliitikkojen ja byrokraattien maailmassa. Vaikkakin sovitteleva, poliittisesta korrektiudesta ja hallinnollisesta sanahelinästä Einoa tuskin voi syyttää. Einon tutkimustyö oli laaja-alaista. Hänen kiinnostuksensa ravinnon merkityksestä syövän ja sydäntautien riskitekijänä säilyi läpi vuosien. Eino oli suosittu vastaväittelijä ja toimi usein myös väitöskirjojen ennakkotarkastajana. Tutkimustyön ohjaajana hän oli erittäin lämminhenkinen ja kannustava. Työtoverina oli uskollisista uskollisin ja alati valmis uusiin ideoihin. Viimeiset neljä vuotta Eino oli työnsä ohessa Euroopan toksikologiyhdistyksen pääsihteeri, missä ominaisuudessa hän nytkin oli Budapestissa. Einoa jäivät kaipaamaan vaimo Liisa sekä neljä lasta lapsineen. Koko perhe oli yhdessä kokenut työntäyteiset vuodet New Yorkissa ja Lyonissa ja sittemmin asettunut Turkuun ja Naantaliin. Eino rakasti perhettään ja taloaan meren rannalla. Luonteelleen ominaisesti hän itse kunnosti ja ehosti jatkuvasti taloaan ja ympäröivää tonttia: uusia grillikatoksia ja huvimajoja syntyi vuosittain. Karjalaisuuttaan han ei koskaan unohtanut. Viime uuden vuoden yönä ammuimme alkavan vuoden kunniaksi iloisena väriloistona Naantalin taivaalle unohtumattoman Karjala takaisin -raketin... Ystävänä Eino oli lämmin ja uskollinen, vailla vertaistaan. Jos hänen apuansa tarvitsi, apu tuli pyyteettömästi, itsestään selvänä asiana. Lyhin etäisyys kahden pisteen välilla oli suora viiva - paitsi golfissa... Kiireistään huolimatta hänellä riitti aikaa myös ystäviensä viihdyttämiseen, tukemiseen ja elämämme pikku tapahtumien humoristisen puolen osoittamiseen. Tyypillistä huumoria oli Eikan toteamus kesäloman päätteeksi: ensi kesänä Pankissa, ainakin he, jotka vielä ovat. - Kesäillat Liisan ja Einon kauniissa kodissa olivat kesän kohokohtia. Harrastukset: hiihto (sekä Lapissa että Alpeilla), tennis ja parina viime vuonna myös golf pitivat meitä alati yhdessä unohtamatta perinteistä vuosikokousta Pankissa. Eino Hietasen kuolema pysähdyttää ja askarruttaa. Mutta elämä on meille annettu ja näin myös poisotettavissa. Meille jäi lämmin muisto korvaamattomasta, todellisesta ystävästä - vaatimattomasta ja hienosta ihmisestä.

Jäseni­stö 39/2002 Kommentteja

Etusivulla juuri nyt

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030