Olen huolissani
Osa kotiin linnoittautuvista nuorista ehkä haluaakin eristäytyä ja osa voi olla ujoja, mutta suurimmalla osalla kyseessä ei ole oma toive tai tahto.
Nuorten masennuksesta ja neuropsykiatrisista ongelmista kirjoitetaan nykyisin paljon. Oireilun rinnalla ja takana on usein voimallista sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja jännittämistä. Nämä estävät kouluun lähdön ja kuntoutukseen tulon sekä vaikeuttavat myös hoitoihin hakeutumista ja niissä pysymistä. Pitkittyneenä tilanne voi johtaa lähes täydelliseen eristäytymiseen, josta ulospääsy on lopulta jopa mahdotonta.
Olen itse viime aikoina kohdannut näitä kotiinsa käytännössä linnoittautuneita nuoria. Osittain tätä saattaa selittää se, että työpaikallani käynnissä olevilla kehityshankkeilla nimenomaan pyritään tavoittamaan juuri näitä kaikkien kuntoutus- ja hoitotoimien ulkopuolelle jääviä nuoria. Osin kyse on myös siitä, että nuoret pääsevät kuntoutukseen nykyään helpommin, ilman B-lausuntoa (ns. NEET-nuoret).
Osa kotiin linnoittautuvista nuorista ehkä haluaakin eristäytyä ja osa voi olla ujoja, mutta suurimmalla osalla kyseessä ei ole oma toive tai tahto. Aiemmat koulukiusaamiskokemukset ovat heillä yleisiä, ja kesken jääneitä kouluttautumisyrityksiä voi olla takana useampia. Nuori on lopulta pystynyt käymään koulua ehkä vain pari päivää tai joskus vain muutaman tunnin ajan.
Elämä piirtyy pitkälti tietokoneen kanssa olemiseksi. Näin on saattanut mennä useita vuosia ennen kuin kukaan on sitä huomannut. Elämä kotona on helppoa ja tuntuu usein myös turvalliselta, vaikka yksinäisyys piinaisikin.
Kirjallisuuden mukaan sosiaalisten tilanteiden pelon kuuluisi olla melko helposti hoidettava mielenterveyden ongelma. Osa näistä nuorista onkin saanut siihen hoitoa, merkittävä osa ei koskaan. Epäilen että osa ei edes uskalla hakea apua.
Itse tapasin pari vuotta sitten nuoren, joka oli saanut selkeää ja suoraviivaista altistamishoitoa. Terapeutti oli käynyt potilaan kanssa kahvilla, elokuvissa, kuntosalilla ja varmasti muuallakin. Nuori oli toipunut pelostaan hämmästyttävän nopeasti.
Kehoitin tällöin muuta työryhmää painamaan kyseisen terapeutin nimen muistiin. Sitten unohdin tuon kokemuksen. Pohdin, että terapeutit eivät ehkä arvosta noin käytännönläheistä lähestymistapaa, vaan mieluummin keskustelevat ja hoitavat potilasta työhuoneessaan. Ajattelin myös, että he eivät ehkä pidä näin suoraviivaista lähestymistapaa oikeana hoitona ja ehkäpä välttävät itsekin ulkomaailmalle altistumista, ainakin potilaan kanssa. Lievätkö pelkona salassapitoon liittyvät seikatkin, mene ja tiedä.
Sitten kuulin äskeisillä mielenterveysmessuilla esityksen, jonka mukaan ainoastaan 15 % sosiaalisten tilainteiden pelon takia hoitoa hakevista potilaista saa tutkitusti tehokasta ja oikeaa hoitoa. Perinteisen keskusteluhoidon tilalle tarvittaisiin juurikin arkiseen toimintaan johtavaa ja houkuttelevaa käyttäytymisterapiaa, sellaista jossa terapeutti lähtee potilaan kanssa kohtaamaan arjen erilaisia sosiaalisia tilanteita. Voilá! Pelkkä keskusteluhoito eli tavanomainen nenätysten asioiden pohtiminen voi jopa pahentaa tilannetta.
En halua väittää, että suoraviivainen altistamishoito sopisi kaikille. Vaikeimmin eristäytyneiden tilanteen helpottamiseksi on varmasti mietittävä muitakin keinoja, kuten nettiterapiaa, lääkehoitoa, mielikuvaharjoituksia ja asteittaista, varovasti etenevää sosiaalisten tilanteiden siedättämistä. Kuntoutukseen on saatu äskettäin myös uusi nuorille tarkoitettu palvelu, yksilöllistä ohjausta painottava Nuotti-valmennus, johon siihenkin pääsee sujuvasti ilman B-lausuntoa. Oman henkilökohtaisen ohjaajan tuella osa näistä nuorista on jo uskaltautunut kodin ulkopuolelle myös ns. "virka-aikaan".
Joka tapauksessa on huolestuttavaa, jos valtaosa sosiaalisten tilanteiden jännittäjistä ei saa tehokkainta, selkeintä ja yhteiskunnan kannalta jopa edullisinta hoitoa riittävän ajoissa.
Jari Turunen
Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.
