Työ lääkärinä kehitysmaissa opetti nöyryyttä

Laura Mikkonen ymmärsi, että työ­komennuksella pitää ensin kuulostella, miten asioita on tehty ja alkaa vähitellen tehdä muutoksia.

– Hienolta tuntui, kun potilaiden kanssa löytyy yhteinen sävel, vaikka emme puhuneet samaa kieltä, kertoo Laura Mikkonen.

"Suunnittelin jo opiskeluaikoina, että lähden valmistuttuani Lääkärit ilman rajoja -järjestön töihin kehitysmaihin. Menin ensin Kongon demokraattiseen tasavaltaan, sitten Etelä-Sudaniin ja viimeksi olin Intiassa.

Mietin ensimmäiselle työkomennukselle lähtiessäni, mitä annettavaa minulla on paikalliseen terveydenhuoltoon. Pohdin, miten minä voin neuvoa ihmisiä, kuinka asiat pitäisi vieraassa maassa hoitaa. Huomasin vähitellen, että myös minulla on opittavaa muilta. Työ on vuorovaikutusta. Paikalliset työntekijät pyörittävät projekteja, ja ulkomaiset asiantuntijat tulevat ja menevät.

Ymmärsin, että ensin pitää kuulostella, miten asioita on tehty ja pikkuhiljaa alkaa tehdä muutoksia. Nämä työkokemukset ovatkin opettaneet minulle nöyryyttä.

Tyttö, joka putosi puusta

Työskentelin Etelä-Sudanissa sairaalassa, joka sijaitsi joen rannalla olevassa pienessä kylässä.

Mieleeni tältä työkomennukselta jäi erityisesti 10-vuotias tyttö, joka oli pudonnut puusta ja jolta oli murtunut olkavarsi. Tyttö ei päässyt heti hoitoon, koska perheen isä oli kaukana eikä voinut tehdä päätöstä hoitoon viemisestä. Perhe odotti kaksi viikkoa, kunnes isä tuli kotiin ja päätti hoitoon lähdöstä.

Tytön koko yläraaja infektoitui ja jouduttiin amputoimaan. Lopulta koko olkavarsi piti amputoida, sillä hänelle tuli osteomyeliitti. Tämän jälkeen tyttö alkoi parantua nopeasti. Hän oli aivan uskomaton, sillä hän hymyili koko ajan ja viihdytti muita osastolla. Hän tapasi sairaalassa toisen tytön, jolta oli amputoitu jalka käärmeen pureman ja siitä tulleen kuolion vuoksi. Tytöt ystävystyivät ja he vertailivat, että "sinulta on otettu pois jalka ja minulta käsi."

Etelä-Sudanissa näin paljon sairaita lapsia. Lasten kuolemat todella järkyttivät ja jäivät mieleen.

Toisinaan kaoottisia päiviä

Jokainen päivä näissä projekteissa oli erilainen. Välillä löysin itseni todella absurdeista tilanteista, joita ei pystynyt mitenkään ennakoimaan.

Kongon demokraattisessa tasavallassa sairaala ei ollut vielä pystyssä, kun menin sinne. Koulutimme henkilökuntaa ja avasimme sairaalan telttoihin parin viikon kuluttua tulostani. Ensimmäiset päivät olivat varsin kaoottisia. Sisään tulvi satoja potilaita, ja pihalla mudan keskellä käyskenteli joukko sikoja ja kanoja.

Etelä-Sudaniin mennessäni odotin, että siellä olisi samoja sairauksia kuin Kongon demokraattisessa tasavallassa. Etelä-Sudanissa oli viskeraalista leishmaniaasia ja koleraepidemia, ja Kongon demokraattisessa tasavallassa puolestaan HIV:n esiintyvyys oli 5 prosenttia projektin alueella.

Intiassa toimin esimiehenä aliravitsemusta tutkivassa projektissa Chakradharpurin kaupungissa. Kiersimme kylissä puhumassa aliravitsemuksesta ja motivoimme potilaita jatkamaan hoitoa loppuun asti. Ongelmana oli muun muassa se, ettei aliravitsemusta pidetty sairautena, vaan jonkinlaisena "henkisenä asiana."

Aina vastuussa

Hienolta tuntui, kun potilaiden kanssa löytyi yhteinen sävel, vaikka emme puhuneet samaa kieltä. Juhlahetkiä oli silloin, kun vaikeasti sairas potilas lähti parantuneena kotiin.

Intian työkomennukselta muistan muiden muassa vuoden ikäisen lapsen, jolla oli synnynnäinen sydänvika. Siksi hänellä oletettiin olevan myös aliravitsemus. Sairaalassamme lapsi sai veritulpan jalkaansa, johon tuli kuolio. Siirsimme potilaan neljän tunnin ajomatkan päässä olevaan yliopistolliseen sairaalaan. Vanhemmat soittivat meille muutaman päivän kuluttua, ettei sairaalassa tehdä mitään ja lapsen jalka on musta.

Toimme potilaan takaisin osastollemme ja ryhdyimme järjestämään matkaa 30 tunnin junamatkan päässä olevaan sairaalaan Mumbaihin, koska lapsen isä oli siellä työkomennuksella. Intiassa miespuolisen omaisen pitää olla mukana sairaalassa, sillä muuten hoitoa ei saa. Äiti lähti lapsen kanssa junamatkalle ja laitoimme lääkkeet mukaan. Toisen Lääkärit ilman rajoja -projektin työntekijöitä oli vastassa Mumbaissa, ja lapsi pääsi paikalliseen sairaalaan. Hänen jalkansa amputoitiin, ja hän voi nyt hyvin. Sydänleikkauskin on suunnitteilla.

Haastavinta näillä työkeikoilla on ollut valtava työn määrä. Intiassa meillä oli peräti viikonloput vapaata. Olin kuitenkin vastuussa lääketieteellisestä tiimistä ja minun piti olla mukana, jos jotakin yllättävää tapahtui. En siis ollut koskaan täysin vapaalla.

Kotiin paluu oli jonkinlainen sokki

Kotiin palaaminen on tuntunut melkeinpä suuremmalta kulttuurisokilta kuin työn aloittaminen kehitysmaissa. Tulin muutamia viikkoja sitten Intian työkomennukselta ja jatkan nyt erikoistumista sisätauteihin Meilahden sairaalassa Helsingissä. En lakkaa ihmettelemästä, miten hyvin kaikki toimii erikoissairaanhoidossa ja miten paljon kaupoissa on elintarvikkeita. Ei tarvitse syödä lentokoneesta tiputettuja kuivia linssejä.

Kehitysmaissa ei voida tehdä uusimpia laboratorio- ja kuvantamistutkimuksia. Olenkin saanut näiltä työjaksoilta valtavasti kliinistä kokemusta ja tuntuman siitä, milloin potilas on todella sairas.

Ehkä suomalaiset lääkärit voisivat valittaa vähän vähemmän ja nähdä myös hyvät asiat terveydenhuollossamme. Suomessa on esimerkiksi mahdollista tehdä uusimpia tutkimuksia ja kaikki potilaat hoidetaan.

Intiassa meillä oli vaikeuksia saada kuolemansairaita lapsia hoitoon. Sairaaloissa sanottiin, ettei lapsia oteta sisään, koska he todennäköisesti kuolevat ja tilastot menevät huonommiksi."

Kuka?

• Laura Mikkonen, 38 vuotta

• Erikoistuu sisätauteihin Meilahden sairaalassa Helsingissä

• Asuu Espoossa

• Perheeseen kuuluu avomies

• Harrastaa lukemista, elokuvia ja kulttuuria