Kommentti

Yhteisöllistä pöhinää etsimässä

Parista scifikirjailijasta ei olisi haittaa, kun mietitään, miten houkutella mielenterveyshäiriöitä potevat nuoret kodin suojasta johonkin mielekkääseen yhteisölliseen toimintaan.

Jari Turunen
Kuvituskuva 1

Diagnostiikan merkitystä mielenterveyshäiriöiden hoidossa ja kuntoutuksessa ei voi väheksyä. Ilman diagnostiikkaa hoidotta jääminen on todennäköistä, ja joskus hoidon saaminen diagnoosin kanssakin on haasteellista. Psykiatrian professori Jyrki Korkeila esitti jälkimmäiseen tilanteeseen erinomaisia kohennuskeinoja Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa jokunen aika sitten.

Toisaalta laajempi konteksti ja kulttuuri olisi myös syytä ottaa huomioon, kun tästä ilmiöstä keskustellaan. Ja nämä ulottuvuudet onkin nostettu esiin esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmia koskevassa keskustelussa. Maailma muuttuu, teknologia kehittyy ja oppimisvaatimukset muuttuvat. Nuoren tulevaisuuden visiot eivät enää rakennu yhtä helposti kuin ennen. Akatemiatutkija Kristiina Brunilan mukaan "yli yksilön ongelmia" ovat esimerkiksi taloudelliset vaikeudet, rasismi ja yhteisön puute. Niitä ei hänen mukaansa ratkaista käymällä terapeutilla.

Yksinkertaisempiin terveyteen ja hyvinvointiin vaikuttaviin tekijöihin voidaan vaikuttaa poliittisin päätöksin. Ylipainoepidemian hoitoon on ehdotettu epäterveellisen ruoan verottamista ja liikunnan lisäämiseksi hyvin järjestettyä pyörätieverkostoa. Ensin mainittu edustaa keppiä ja viime mainittu porkkanaa. Lienee selvää kumpi niistä toimii yleensä paremmin.

Mielenterveyden häiriöiden kohdalla ratkaisut eivät varmasti ole näin yksinkertaisia. Jotta asia tulisi edes hieman konkreetimmaksi, yksilön ja yhteiskunnan väliin tarvitaan jonkinlaista välittävää mekanismia.

Muistan kun aikoinaan kaksi tyystin eri koulukunnan psykiatria – toinen psykoanalyytikko ja toinen perheterapiaan kallellaan – toisistaan tietämättään sementoivat lähes vastaavan perusoivalluksen. Henkisen hyvinvoinnin turvaamiseksi ihmisellä tulisi olla vähintään kolme porukkaa tai yhteisöä, jossa hän elää, toimii ja vaikuttaa. Näitä voisi kutsua kunkin omiksi toimintayhteisöiksi, jossa ihminen omalla toiminnallaan vaikuttaa omaan ja toisten elämään jollakin mielekkäällä tavalla.

Näitä porukoita ovat tyypillisesti perhe, suku ja kaveripiiri, työyhteisö sekä erilaiset harraste- ja opiskeluyhteisöt. Osalla näitä on useampi, mutta usealla mielenterveyden häiriöstä kärsivällä ei välttämättä yhtäkään. Joillakin sellaiseksi on voinut muodostua auttajien, terapeuttien, sosiaalitoimen ja virkamiesten verkosto.

Näiden toimintayhteisöjen kautta ihminen on vuorovaikutuksessa yhteiskunnan kanssa. Ne siis tekevät sillan, joka liittää yksilön yhteiskuntaan ja laajemmin kulttuuriin.

Erilaisen järkevän tekemisen ja toiminnan – ja kuten nykyään on tapana sanoa osallisuuden – vahvistaminen olisi tärkeää. Pelkät pyörätiet eivät vie yksilöä pyöräilyseuran jäseneksi, ja tarvittaisiin siihen se pyöräkin. Kuntoutus pyrkii osallisuuden kohentamiseen, mutta esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen keinot jäävät usein työ- ja koulukokeiluihin, toisin sanoen vaikuttamisen paletti jää edelleen melko kapeaksi.

Silti suoraan ammattiin johtava toisen asteen koulutus pitäisi tehdä nykyistä innostavammaksi ja houkuttelevammaksi. On todella outoa ja kummallista, jos peruskoulun kunnialla suorittanut nuori hyytyy parissa viikossa ammattikoulussa ja linnoittautuu saman tien viideksi vuodeksi kotiinsa. Jokin yhtälössä ei täsmää. Yksi ratkaisu voisi olla, että paperille kirjatun ammattipätevyyden saisi myös oikealla työpaikalla oikeaa työtä tekemällä, helposti ja suoraviivaisesti.

Lue myös

Toisaalta yhteisöllisyyttä ja pöhinää pitäisi löytyä muualtakin kuin koulunpenkiltä tai työpaikalta. Lääkärit ovat tällaisten ratkaisujen etsimisessä todennäköisesti liian lähellä yksilöä ja hoitoa, poliitikot taas liian kaukana käytännöstä (ja elämästä?). Ja kepin sijasta pitäisi keksiä vielä niitä porkkanoita.

Ranskan armeija palkkasi tieteiskirjailijoita kuvittelemaan erilaisia valtion turvallisuutta uhkaavia skenaarioita, jotka eivät olisi tulleet ikikuuna päivänä mieleen kaavoihin kangistuneille sotilasasiantuntijoille. Jotakin vastaavaa ja ajattelultaan irtonaista pöhinäporukkaa tässäkin tarvittaisiin. Miten me pystyisimme löytämään keinoja houkutella mielenterveyden häiriöitä potevat nuoret kodin suojasta johonkin mielekkääseen ja innostavaan yhteisölliseen toimintaan? Mikä olisi se mielenterveyden maaginen pyörätieverkosto, joka ei patologisoisi nuoria? Erilaisia pienen piirin hankkeita tähän suuntaan on jo käynnissä, mutta tarvitsisimme massatuotantoon soveltuvia ideoita. Sen verran paljon kaiken kiinnostavan aktiviteetin ulkopuolella olevia nuoria jo on.

Vain yksi asia on varmaa: nuoret pitäisi ottaa tähän suunnitteluun ja visiointiin mukaan. Ja poliitikot voivat järjestää siihen rahoituksen ja tilat. Eikä pari scifikirjailijaa tai muuta luovaa tahoa taitaisi suunnittelua haitata.

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.

Kuva: KuvaUljas

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030