Toiminnallinen kuorrutus keskiöön?

Toistaiseksi toiminnallisen häiriön asianmukaisesta diagnoosista saattaa olla potilaalle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Toiminnallisista häiriöistä on keskusteltu paljon. Ne ovat oireyhtymiä, joiden etiologia on edelleen osittain hämärän peitossa ja on luultavasti monitekijäinen ja karttaa siten lääketieteen yksinkertaistavaa logiikkaa.

Väsymysoireyhtymä ja ympäristöyliherkkyys ovat saaneet mediassa paljon palstatilaa. Äskeisessä Helsingin Sanomien artikkelissa ilmiötä ruodittiin asiallisesti ja kiihkoilematta. Sairaanhoidon järjestelmässä uutta ovat yliopistosairaaloiden yhteyteen perustetut erikoispoliklinikat. Lisäksi Kela on teettänyt selvityksiä sekä toiminnallisten häiriöiden diagnostiikasta ja hoidosta että kuntoutuksesta.

Kirjallisuuden mukaan toiminnalliset häiriöt selittävät Tanskassa jopa 10–15 % ennenaikaisista työkyvyttömyyseläketapauksista. Suomen työkyvyttömyyseläketilastoissa ilmiö ei näy.

Tämä tuskin tarkoittaa sitä, että Suomessa ei olisi vaikeita toiminnallisia häiriöitä potevia ihmisiä, vaan pikemmin sitä, ettei näitä diagnooseja katsota työkyvyttömyyden perusteeksi.

Vaikeimmat toiminnalliset häiriöt hautautuvat meillä todennäköisesti mielenterveyshäiriöiden ja tules-diagnoosien taakse ja alle. Toiminnallinen oireilu – vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa "toiminnallinen kuorrutus" – jää siis tavallaan huomioimatta, diagnosoimatta ja myös hoitamatta ja kuntouttamatta. Mahdollinen tilastollinen anomalia on sinänsä ymmärrettävä, koska vaikeaa toiminnallista häiriötä potevat sairastavat usein masennusta tai muuta mielenterveyden häiriötä ja erilaiset somaattiset sairaudet ja keholliset oireet ovat heillä yleisiä.

Toiminnalliseen kuorrutteen jäljille usein pääsee, kun kerää potilaan luvalla nähtäväksi kaikki sairauskertomukset kaikista hoitopaikoista, niin yksityiseltä kuin julkiselta puolelta. Jos esimerkiksi erikoissairaanhoidon sairauskertomuksia on reilusti yli sata sivua ja ne ovat useasta eri klinikasta ja/tai hoitopaikasta, todennäköisyys on jo melko suuri.

Tyypillistä on myös tutkimuslöydösten (joita toki on) ja koetun oireilun ja toimintakyvyn välinen useasti ammottava ristiriita. Lisäksi asianmukaisten hoitojen huono teho ja esimerkiksi lääkkeiden aiheuttamien sivuvaikutusten yleisyys ja hankaluus voivat viitata toiminnalliseen häiriöön. Oireilu ei myöskään aina noudata jo diagnosoidun sairauden lainalaisuuksia, ja oireita on usein poikkeavan laaja-alaisesti.

Tavanomaista on myös koetun toimintakyvyn voimakas vaihtelu. Välillä on huonoja päiviä ja jaksoja ja välillä toimintakyky on poikkeuksellisen hyvä. Usein takana on työkyvyttömyyseläkkeen lukuisia hylkyjä ja useampi kierros kuntoutustutkimuspoliklinikoilla ja erilaisissa kuntoutusselvittelyissä. Kertyneiden diagnoosien lista voi olla myös vaikuttava.

Mistään kuriositeettiongelmasta ei ole kyse. Esimerkiksi Englannissa toiminnallisten häiriöiden aiheuttamien suorien kustannusten on laskettu ylittävän niin alkoholisairauksien, skitsofrenian kuin depression tuomat suorat kustannukset. Epäsuorat kulut, esimerkiksi työstä poissaolon takia, ovat moninkertaiset.

Toiminnallisesti oireilevat ovat usein taloudellisessa, ammatillisessa ja hoidollisessa ahdingossa. Lääketieteen perinteinen etiologinen ajattelu toimii tässä kohtaa poikkeuksellisen huonosti, eikä loputon Magic bullet -fantasointi helpota tilannetta lainkaan.

Tällä hetkellä toiminnallisen häiriön asianmukaisesta diagnoosista saattaa olla potilaalle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Miten eläkevakuutusyhtiö suhtautuu, jos oirekuvan takana on myös toiminnallista ongelmaa? Miten käy tapaturmassa loukkaantuneen etuisuuksille, jos diagnoosiksi vilahtaa jokin toiminnallinen häiriö tai edes viite siitä? Lisäksi toiminnalliset diagnoosit saattavat edelleen leimata potilaan turhan valittajaksi.

Toiminnallisen kuorrutteen esille nostamisella saattaisi kuitenkin olla merkitystä.

Tuoreen tutkimustiedon mukaan toiminnallisia oireita potevia voidaan auttaa. Valitettavasti meiltä puuttuvat niin yhdenmukaiset diagnostiset käytänteet kuin myös Käypä hoito -suositus ja selkeät hoitopolut. Niinpä kalliit tutkimuskierteet ja turhat invasiiviset hoidot – leikkaukset – ovat usein toiminnallista häiriötä potevan kohtalo.

Uudet hoidolliset avaukset ovat sellaisia, joihin meillä lääkäreillä ei ole osaamista eikä välttämättä mielenkiintoa.

Maailmalla on kehitetty mm. käyttäytymisterapiaan perustuvia hoitomalleja, joilla on saatu lupaavia tuloksia (kts. esim. TERM-malli). Terveyskeskuksen ja edes jonkin aikaa samana pysyvän omalääkärin tulisi olla hoidon ja diagnostiikan kulmakivi.

Perusterveydenhuollon kriisin ja huonon resurssoinnin takia tämä kuulostaa lähinnä utopialta.

Koulutusta toiminnallisia häiriöitä sairastavien kohtaamiseen, hoitoon ja kuntoutukseen tarvittaisiin joka tapauksessa kipeästi, ja ehkäpä muiden sairauksien rinnalle ja taakse kietoutuvan "toiminnallinen kuorrutteen" käsite olisi hyödyllistä tehdä näkyväksi ja hyväksyttäväksi.

Uudenlainen ja rohkea lähestymistapa ei saisi rapauttaa etuisuuksia, mutta toiminnallisesta kuorrutteesta ei voi myöskään tehdä ohituskaistaa työkyvyttömyyseläkkeelle.

Toiminnallisten häiriöiden varhaisen ja asianmukaisen nimeämisen, samoin kuin oikeanlaisen tuen, hoidon ja kuntoutuksen saamisen pitäisi olla jokaisen kansalaisen perusoikeus. Tämä johtaisi todennäköisesti myös tuntuviin säästöihin terveydenhuoltokuluissa.

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.