Kommentti

Miksi jotkut potilaat ovat tärkeämpiä kuin toiset?

Omien kokemusteni ja lukemieni artikkelien pohjalta esitän kolme kysymystä, joiden kaikkien vastaukseen liittyy potilasryhmien eriarvoisuus terveydenhuollossamme.

Heidi Wikström
Kuvituskuva 1
Alexander Uggla

Koronakriisi on tuonut uusia näkökulmia vanhoihin aiheisiin ja niinpä julkisessa keskustelussa on viime viikkoina puhuttu mielenterveyspotilaiden ja vanhusten asemasta yhteiskunnassamme ja erityisesti terveydenhuollossa. Minusta on tuntunut epämukavalta lukea, kuinka vahvasti dementoitunut ihminen ei saa tavata läheisiään siksi, että häntä suojellaan korona-infektion aiheuttamalta kuolemanvaaralta tilanteessa, jossa elämää on muutenkin jäljellä vain hyvin vähän ja jonka laadussa parasta on juuri näiden läheisten tapaaminen. Toinen ryhmä, joka on kärsinyt jopa korjaamattomia vaurioita, on mielenterveyspotilaat ja heidän kuormittuneet läheisensä. Itse kuulun tähän ryhmään: lähipiirissäni on mielenterveyspotilaita, ja tietenkin olen kohdannut heitä myös työssäni. Omien kokemusteni ja lukemieni artikkelien pohjalta esitän kolme kysymystä, joiden kaikkien vastaukseen liittyy potilasryhmien eriarvoisuus terveydenhuollossamme.

Miksi suljetun osaston hoitaja sanoo omaiselle, että kaikki potilaat, jotka vain suinkin kyetään kotiuttamaan, kotiutuvat suoraan heiltä sen vuoksi, että jatkohoito-osasto kärsii kroonisesta paikkapulasta? Minä olin tämä omainen ja sanat jäivät outoina kaikumaan pääkoppaani, koska en muista itse kotiuttaneeni ketään kirurgiselta osastolta paikkapulan vuoksi. Se ei johdu siitä, että en osaa priorisoida, vaan mentaliteetista, joka minuun on työurani aikana tarttunut. Potilaani on tärkeä, ja hänen on saatava niin hyvää hoitoa kuin mahdollista. Jos hän tarvitsee sairaalahoitoa, hän saa sitä, vaikka sitten tilapäisesti toisen erikoisalan osastolla. En väitä, että psykoosista toipuva voidaan tuosta vain laittaa sisätautiosastolle muutamaksi päiväksi, vaan että hänen hoitoonsa on oltava riittävät resurssit. Miksi näin ei usein ole? Siksi, että järjestelmään on muodostunut hierarkia, jossa kirurginen potilas on tärkeämpi kuin psykiatrinen potilas. Vaikka kukaan ei tietoisesti ajattelisi näin, tämä on monen potilaan, omaisen ja lääkärinkin kokemus.

Toinen kysymys: miten voi olla, että korona-aikana monen mielenterveyskuntoutujan kuntouttava toiminta keskeytyi ja muuttui puhelimitse tapahtuvaksi voinnin kyselyksi? Eihän haavanhoitojenkaan kanssa menetelty näin. Kyllä keskiverto aikuiselle voisi antaa Skypen kautta ohjeet haavan hoitoon ja tikkien omatoimiseen poistoon. Lopputulos ei ehkä olisi optimaalinen, mutta aivan sama pätee mielenterveydenkin etähoitoihin silloin, kun potilaan on katsottu hyötyvän lähikontaktista. Psykoosi on terveyttä ja jopa henkeä uhkaava sairaus. Sen akuutti- ja jatkohoitoon tulisi paneutua samalla huolellisuudella kuin syöpäsairauksiin.

Luin äskettäin erään äidin kokemuksen otsikolla: Suomi jättää mieleltään vakavasti sairaat usein omaistensa vastuulle, ja se on asiantuntijan mielestä kohtuutonta – "Omaisille ei anneta tietoa, mutta silti he joutuvat vastuuseen". Miksi omaisten hätä voidaan kuitata lakonisesti tiedonantokiellolla? Eikö sen kiellon voisi sivuuttaa tärkeämmän periaatteen, eli potilaan edun nimissä? Vaikkapa silloin, kun harhaisessa maailmassaan eksyksissä oleva henkilö on kieltänyt antamasta tietoja läheisilleen, joiden kanssa dokumentoidusti on hyvät välit silloin, kun vointi on parempi. Joustava suhtautuminen tiedon antamiseen omaisille edellyttää jokaisen tapauksen kohdalla yksilöllistä harkintaa; kategorinen suhtautuminen on paljon helpompaa.

Lue myös

"Kaikkihan sen tietävät" että ihmiset, joiden henkinen suorituskyky on alentunut, jäävät helposti parasta hoitoa vaille, jos heillä ei ole aktiivisia ja ärhäköitä läheisiä. "Kaikkihan sen tietävät " on kuitenkin surkea argumentti keskustelussa, jossa uskottavan väitteen tueksi vaaditaan kaksoissokkoutettuja prospektiivisia tutkimuksia. Tässä keskustelussa me rivilääkärit, potilaat ja omaiset jäämme kalkkiviivoille, koska meillä ei ole tällaisia esittää näkemyksiemme tueksi. Tämä keskustelu on kuitenkin käynnistynyt. Sen ovat aloittaneet maallikot: toimittajat ja omaiset. Se saattaa vaikuttaa kiusallisen henkilökohtaiselta ja epätieteelliseltä, mutta siihen pitäisi silti uskaltaa tarttua pelkäämättä viileän, akateemisen asiantuntijan viitan ryvettyvän.

Olen otsikoinut kirjoitukseni kysymyksellä. Minulla ei ole siihen tyhjentävää vastausta, mutta oman kokemukseni perusteella voin sanoa tämän: jos lähipiirissäsi ei ole ollut mielenterveyspotilasta, tällainen potilas on vääjäämättä "toinen", jotain outoa ja sellaista, jota ei tapahdu minun perheessäni. Mistäkö tämän tiedän? Siitä, että niin minäkin joskus tunsin. Ajattelin, että jokainen voi sairastua umpilisäkkeen tulehdukseen, mutta vain heikompaa tekoa olevat psykoosiin. Ehkä näin onkin. Nykyään tiedän, että osalleni voi tulla kumpi tahansa.

Heidi Wikström

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030