Kommentti

Lääkkeet lääkärin työkaluina

Edistysaskelista huolimatta lääkärin ja potilaan kohtaamiseen jää yhä vähemmän aikaa, kun uudet tietojärjestelmät, jatkuvasti kasvava byrokratia ja suunnaton uuden tiedon määrä kasvavat.

Eija Kalso
Kuvituskuva 1
Mikko Käkelä

Pari viikkoa sitten kokenut kollega tapasi vaikeasti sairaan potilaan ensimmäisen kerran. Häneltä kului koko pitkä ensikäynti potilaan käyttämien lääkkeiden selvittämiseen. Potilaalle piti varata uusi aika varsinaisen hoidon suunnittelua varten. Kaikista järjestelmistä huolimatta eri kollegoiden määräämiin lääkkeisiin perehtyminen, mistä ne oli määrätty ja mihin vaivaan, käyttääkö potilas niitä ja jos ei käytä, miksi? Piti selvittää, onko lääkelistalla tosiaankin useita saman ryhmän lääkkeitä, onkohan lääkeinteraktioita ja onko käytöstä pois jätetyt opioidilääkkeet viety apteekkiin?

Tässä tilanteessa olisi ollut huomattavaa apua lääkehoidon arviointiin koulutetusta farmaseutista, joka pystyy saamansa koulutuksen pohjalta tekemään selvityksen potilaalle määrätyistä ja hänen käyttämistään lääkkeistä. Farmaseuteilla on 20 opintopisteen lääkehoidon arviointikoulutus (LHA), joka antaa tähän työhön tarvittavat valmiudet. Lääkäri pystyy tämän esiselvityksen avulla nopeammin tekemään arvionsa potilaansa kokonaislääkityksestä ja siihen tarvittavista muutoksista.

Farmaseuteilla (joilla on alempi korkeakoulututkinto) ja proviisoreilla on mahdollisuus tämän lisäksi suorittaa Farmasialiiton myöntämä lääkehoidon kokonaisarvioinnin (LHKA) erityispätevyys, jonka he uusivat viiden vuoden välein käymällä läpi kaksi vaativaa potilastapausta ja niihin liittyvän koulutuksen. Koulutuksen katsotaan antavan riittävät valmiudet tehdä kokonaisarvio potilaalle määrättyjen lääkkeiden, potilaan ja omaisten haastattelun, potilasasiakirjojen (sairaskertomus, laboratoriotutkimukset, ravitsemustiedot) perusteella. LHKA-pätevyyden hankkinut farmaseutti esittää sitten arvionsa potilaan lääkkeiden sopivuudesta suhteessa löytämiinsä diagnooseihin, laboratorioarvoihin ja ravitsemustilanteeseen lääkärille, joka allekirjoituksellaan hyväksyy tai hylkää ehdotetut muutokset lääkitykseen.

Tämä on esimerkki kehityksestä, jossa lääkärin perustehtäviä (diagnostiikka, lääkehoito) siirretään muille ammattiryhmille kevyellä lisäkoulutuksella. Lääkäreillä on pääsääntöisesti vähintään 12 vuoden koulutus diagnostiikan ja lääkehoidon yhdistämisestä ja tämän myötä tullut tärkeä kliininen kokemus. Lisäksi lääkäri kantaa aina vastuun, vaikka esityön olisi tehnyt jonkun muun ammattiryhmän edustaja. Jotta lääkärin ammattitaidon antamat valmiudet ja vastuu kohtaisivat, tulisi lääkärin pääsääntöisesti itse pystyä perehtymään potilaaseensa, jonka hoidosta hän vastaa. Potilaalla on myös oikeus saada lääkärin ammattitaitoon perustuvat hoitopäätökset.

Valmiiksi tarjotun, annettuja ohjeita noudattavan, mutta kevyellä koulutuksella ja ilman kliinistä kokemusta lääkärille tarjotun esiarvion vaarallisuus on siinä, että tämä arvio luo kiireisen lääkärin aivoihin ennakko-oletuksen, jonka pohjalta hän tekee päätöksiä. Jos lääkäri ei itse perehdy kyseisen potilaan ongelmaan, saattaa ammattitaidon ja kokemuksen tuoma kyky lähestyä ongelmaa jäädä hyödyntämättä. Miksi siis lääkärin tehtäviä siirretään muille ammattiryhmille? Miksi muissa ammattiryhmissä on nimikkeitä kuten "kliininen farmakologi", vaikka kyseinen nimike liittyy lääketieteen erikoisalaan? Pohdin tätä asiaa seuraavassa lääkärin näkökulmasta.

Lääkkeet ovat lääkärin työpakin tärkeimpiä välineitä. Keskimäärin terveyskeskuslääkäri kirjoittaa 25 reseptiä kunakin työpäivänään, mikä tekee 500 reseptiä kuukaudessa. Erilaisten lääkkeiden määrä kasvaa jatkuvasti, kuten myös tieto niiden aiheuttamista haitoista ja yhteisvaikutuksista. Lääkärin työn helpottamiseksi on kehitetty erinomaisia tietokantoja, joista selviävät paitsi interaktiot, myös munuaisten ja maksan vajaatoiminnan vaikutukset sekä sopivat ja sopimattomat lääkkeet raskauden ja imetyksen aikana. Erään entisen ministerin mukaan sähköinen resepti antaa myös lääkärille runsaasti lisäaikaa potilaan kohtaamiselle. Näistä edistysaskelista huolimatta lääkärin ja potilaan kohtaamiseen jää yhä vähemmän aikaa, kun uudet tietojärjestelmät, jatkuvasti kasvava byrokratia ja suunnaton uuden tiedon määrä kasvavat. Lääkehoito tulee yhä vaativammaksi.

Lääkärin ja potilaan kohtaamiselle tulisi antaa enemmän aikaa motolla "jos ei ole aikaa puhua potilaan kanssa, ei ole aikaa kirjoittaa reseptiä". Lisäksi vaativan lääkehoidon tueksi tarvitaan maahamme kliinisiä farmakologeja eli lääkärikoulutuksen saaneita kliinisen farmakologian erikoislääkäreitä. Heitä tarvitaan sairaaloissa ja valtion virastoissa lääkehoidon asiantuntijoina. Kuitenkaan heitä ei maassamme kouluteta riittävästi. Helsingin yliopiston kaksi kliinisen farmakologian professuuria kustannetaan pääosin lahjoitusvaroin. Itä-Suomen ja Tampereen yliopistoissa ei ole lainkaan kliinisen farmakologian professuureja.

Lue myös

Huoli lääkäreiden farmakologian osaamisesta tulee kasvamaan jatkossa, kun moni kokenut farmakologian lääkäritaustainen kouluttaja eläköityy. Miten pidämme huolen siitä, että lääkärin farmakologian osaaminen (lääkkeiden vaikutusten ymmärtäminen ja tämän tiedon yhdistäminen potilaan ominaisuuksiin) varmistetaan? Miten saamme lääkärit innostumaan farmakologian tutkimuksesta ja opetuksesta? Miten varmistamme, että lääkäreillä on syvempi farmakologian hallinta kuin mitä monen opiskelijan toivomat keittokirjaoppaat tarjoavat?

Lopuksi kirjoittajan kokemus Pohjanlahden toiselta puolen. Sieltähän uudet tuulet usein puhaltavat. Toimin vuosituhannen vaihteessa kliinisenä opettajana Karoliinisessa Instituutissa. Intubaatio- ja elvytystaitojen lisäksi opetin näyttöön perustuvaa yksilöllistä kipulääkkeen valintaa: mikä valittavista lääkkeistä on näytön mukaan tehokkain, mikä turvallisin ja mikä lääke tämän tiedon valossa olisi paras vaihtoehto juuri tälle potilaalle? Opiskelijat selvittävät kipulääkkeiden farmakologiaa, näyttöä niiden tehosta ja haitoista, ja keskustelimme tämän tiedon soveltamisesta yksittäisen potilaan hoidon suunnitteluun. Mielestäni opetus meni hyvin. Sain kuitenkin hyytävää palautetta kurssin palautekokouksessa. Eräs heikosti opetuksessa pärjännyt opiskelijoiden edustaja valitti, että opetus oli ollut aivan liian vaikeata. Hän olisi vain halunnut tietää, mitä lääkettä annetaan ja kuinka paljon. "Juuri niin", totesi kurssikoordinaattori, "opiskelijoille tulee kertoa mitä lääkettä tässä sairaalassa annetaan ja kuinka paljon."

Emmekö me voisi tähdätä korkeammalle?

LKT, professori Eija Kalso on HUS:n kipuklinikan ylilääkäri.

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030