Jemenissä, taas
Ulkomaalaisten kirurgien toimenkuva on täällä nykyisin hieman toinen kuin viime käynnilläni.
Uusi vuosi on jo hyvässä vauhdissa, valo lisääntyy koti-Suomessakin ja monenlaista uutta on näköpiirissä. Ensimmäisenä näistä tapahtui äkkilähtö Jemeniin, kumma kyllä aivan samaan paikkaan josta jonkin verran yli vuosi sitten palasin. Alle kahdessa viikossa siitä, kun sähköpostiini ilmestyi tarjous mahdollisuudesta lähteä, olin jo matkalla. Lennot järjestyivät poikkeusajasta huolimatta Suomesta käsin hyvin; italialainen kollega joutui lentämään tänne kuuden pysähdyksen kautta kun minulle riitti vain kolme.
MSF:n (Lääkärit Ilman Rajoja) tyyliin kuuluu perusteelliset perehdytyskeskustelut useasta eri näkökulmasta ennen lähtöä. Minä en pikaisen aikataulun vuoksi ehtinyt näitä juurikaan käydä läpi, mutta edellisen kirurgin raportin perusteella täällä pitäisi olla rauhallista juuri nyt ja potilasvirran maltillinen. Ehdin jo huolestua: en kai vain pitkästyisi? No, ensimmäisenä päivänäni työskentelin leikkaussalissa kymmenestä yhdeksään. Meidän ulkomaalaisten kirurgien toimenkuva on täällä nykyisin hieman toinen kuin viime käynnilläni. Tavoitteenamme on ensisijaisesti ylläpitää ja parantaa paikallisten kirurgien taitotasoa ja edistää hyviä käytäntöjä esimerkiksi steriliteetin suhteen, ei niinkään leikata mahdollisimman monta potilasta itse. Tähän mennessä tapaamani kaksi jemeniläistä kollegaa ovat taitavia ja toisella heistä on kahdeksan vuoden kokemus kirurgiasta. Nimenomaan traumatologiasta. Mutta ehkä minä, suomalainen rauhanajan gastrokirurgi, voin tuoda jonkun pienen lisäni potilaiden hoitoon täällä.
Kun kirjoitan tätä, olen keskellä toista työpäivääni. Eilen saimme kolme potilasta liikenneonnettomuudesta. Neljä oli jo kuollut saapuessaan sairaalaan ja yksi kolmesta selvinneestäkin kuoli myöhemmin. Hänellä oli ns. open book -lantionmurtuma, intra-abdominaalinen vamma (ei tarkempaa diagnoosia, (ainoastaan fast-ultraäänessä näkyvissä verta hepatorenaalisessa tilassa), lukuisia murtumia alaraajoissa, multippelit kylkiluunmurtumat oikealla ja vasemmalla huomattava keuhkokontuusio. Strategiamme oli ensisijaisesti konservatiivinen ja lähtiessäni sairaalasta potilas oli jotakuinkin stabiili ja tullut jo nesteytyksen ja kokoveren annon jälkeen täysin tajuihinsa. Hän kyseli muista onnettomuuden uhreista. Päätimme jäädä seuraamaan tilannetta aamuun, ellei mitään suurta muutosta voinnissa tapahtuisi. Illalla huoneessani tutkin vielä lantionmurtuman hoitovaihtoehtoja ja mietin kokonaisuutta. Ikävästi kävi niin, että omaiset päättivät potilaan siirrosta yöllä toiseen, tuntien ajomatkan päässä olevaan suureen sairaalaan. Nuori mies ei selvinnyt siirrosta, joka tapahtui ilman lääkinnällisiä välineitä pitkin huonokuntoisia teitä. Hän oli pahoin loukkaantunut eikä olisi ehkä kuitenkaan selvinnyt, mutta tällainen tapaus on aina suuri pettymys, monella tapaa. Miksi tähän ratkaisuun päädyttiin? Emme koskaan saa tietää koko vastausta.
Ankean alun jälkeen aamu jatkui iloisemmin: tein pitkästä aikaa keisarileikkauksen ja pienen alkukankeuden jälkeen hyväkuntoinen poika saatiin ulos (helmasyntini on liian pienet viillot). Keisarileikkaus on, jos niin sallitaan sanottavan, minusta yksi mukavimmista leikkauksista. Varsinkin täällä, missä suuri osa työtämme on ampumavammojen hoitoa, on hienoa saada osallistua uuden ihmiselämän alkuun, olla pelastamassa elämää kun se hädin tuskin on vielä alkanutkaan.
Olen miettinyt, miksi aina joidenkin kuukausien kuluttua kotiinpaluusta mieleni alkaa käydä levottomaksi ja alan kaipaamaan näihin maisemiin. Yksi syy taitaa olla juuri kontrastit. Täällä näen työssäni ihmiselämän ääripäitä ja tilanteet vaihtuvat nopeasti. Yhtenä hetkenä yritämme pitää hengissä vaikeasti vammautunutta ihmistä ja toisena näemme tuoreen äidin vastasyntynyt vauva sylissään. Täällä tuntee olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ihmiselämän perusasioiden äärellä.
