Viimeinen onnellinen sukupolvi
Aluevaalien lähestyessä moni onkin valmis ottamaan teemakseen nuorten mielenterveysongelmat.
Helsingin Sanomat kysyy 17.12.2021 julkaistussa artikkelissa mitä Suomessa on tapahtunut, kun niin moni nuori voi pahoin. Nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala, asiantuntijalääkäri Meri Larivaara ja tutkijatohtori Mervi Issakainen yrittävät artikkelissa kuvata syitä ja ympäristöä, jossa joka neljännen nuoren kuvataan kärsivän mielenterveyshäiriöistä. Onko sukupolvi X epäonnistunut kasvatustehtävissään? Onko boomereita parjattu turhaan, vai onko sittenkin niin, että suuret ikäluokat olivat viimeinen onnellinen sukupolvi?
Aluevaalien lähestyessä moni onkin valmis ottamaan teemakseen juuri nuorten mielenterveysongelmat. Terapiatakuu, erikoissairaanhoidon resurssin lisäys tai mikä tahansa muu yhteiskunnan vauhdista ulkoistettava vippaskonsti voikin tuntua kannatettavalta ratkaisulta – ja eittämättä voi joitakuita auttaakin. Jos kuitenkin nuorista neljäsosa voi tavalla tai toisella niin huonosti, että pahan olon määrälle voi antaa diagnoosin, on aivan pakko olla samaa mieltä Riittakertun kanssa – resurssia lisäämällä ongelma ei ratkea. Vähän kuin raajan murtumaa ei voida parantaa pelkällä kipulääkkeellä, ei rikki mennyttä yhteiskuntaakaan voi paikata medikalisoimalla nuorten oireilua siitä.
Missä on sitten vika? Monet opettajat ja nuorten kanssa työskentelevistä lääkäreistä ovat todennäköisesti valmiita allekirjoittamaan, että liian paljon ihmiseksi kasvamisesta, rajojen laittamisesta, pahan olon sietämään oppimisesta ja vastuun kantamisesta osana yhteiskunnan oikeuksia on siirtynyt henkilöiltä organisaatioille, kasvattajilta kasvottomille.
Asiantuntijalääkäri Larivaaran HS:n artikkelissa esittämä näkökulma kohtuuttomiin paineisiin ja odotuksiin on vähintään yhtä isossa roolissa – tiedon määrä kasvaa eksponentiaalisesti ja uuden sukupolven edellytetään hyödyntävän ja hallitsevan sitä yhtä nopeasti. Kun somen siloittelmista satuolennoista tulee normatiivejä, niihin kurkotteleva ei huomaa odotusten olevan pelkästään happamia, vaan myös myrkyllisiä. Vaikka diversiteetistä on samaan aikaan tullut itseisarvo, vastoin odotuksia se ei annakaan enemmän tilaa, vaan ahtauttaa. Se ei pidä sisällään mahdollisuutta onnelliseen tavallisuuteen.
Jos nuori ei pysty extravaganzaan ja usea jää lähes lähtökohtaisen epäonnistumisen kanssa kovin yksin, kuten tutkijatohtori Issakainen on nuorten kokemuksia kuullut, on selvää, että liian moni jää kelkasta. Hyväksyntä kelkasta jäämiselle voi tulla diagnoosin kautta, mutta yhteiskunnallista ongelmaa se ei ratko.
Olemme tulleet aikakaudelle, jossa valintojen ja tietojen määrä ylittävät evolutionäärisen kyvyn hallita niitä. Tiedon lisääminen ei aina lisää tarkoituksenmukaisuutta, eikä vaihtoehtojen rajaton kasvu johda onnellisuuteen. Valinnan paradoksi aiheuttaa ennemminkin epävarmuutta ja ahdistusta. Silloinkin kun valinta onnistuu tehdä, jää jäljelle kalvava epävarmuus, oliko se sittenkään oikea. Olemme myös tulleet aikakaudelle, jossa meidän aiempien sukupolvien taidot opastaa tässä ympäristössä seuraavia ovat kovin rajalliset, kun emme itsekään sitä hallitse. Ei ole silti oikein jättää nuoria selviämään keskenään ympäristössä, jonka itse olemme luoneet.
Jos neljännes nuorista voi huonosti ja asiantuntijoiden esittämät ratkaisut peräänkuuluttavat kohtaamisia, hidastamista, läsnäoloa ja kädestä pitäen opastamista vanhemmilta ja oppilaitoksilta, on päätöksiä tehtäviä sekä perheissä että yhteiskunnassa. Yhteiskunnan ympäristöä ja vauhtia tulisi sopeuttaa sellaiseksi, jossa me vastuulliset ja nuoremme pysyvät mukana ilman, että puolet tarvitsee sairaslomaa tai diagnoosia.
Emme ole viimeinen onnellinen sukupolvi, mutta on palattava sen äärelle, mistä onnellisuus koostuu, oikeassa elämässä, somesatujen sijasta. Nuoria ja heidän onneaan emme voi ulkoistaa talouden reunaehdoissa unohtuvaksi vaaliteemaksi.
Boob-boom-boomeri, sä et ollutkaan luuseri,
Hei-hou milleeni, keskity itsesi lisäksi lapsiisi,
Swaip-swaip-swaipperi, anna meille anteeksi,
Kuule meitä nextari, ota pallo haltuusi.
Kirjoittaja on palveleva johtajaylilääkäri Kanta-Hämeestä.
