Märkäisiä haavoja, uuvuttavia päiviä, apua odottavia ihmisiä ja unettomia öitä – mutta ei paniikkia, kertoo kokemuksistaan Haitin katastrofialueella työskentelevä yleislääketieteen erikoislääkäri Eila Rooseli.

Märkäisiä haavoja, uuvuttavia päiviä, apua odottavia ihmisiä, unettomia öitä rahti­koneiden jyristessä. Paniikki ei kuitenkaan ole iskenyt missään vaiheessa, tiivistää Haitin katastrofialueella työskentelevä yleislääketieteen erikoislääkäri Eila Rooseli.

Rooseli ehti Haitiin Suomen Punaisen Ristin kahdeksanhenkinen avustusryhmän mukana ensimmäisten joukossa. Työt Port-au-Princessä aloitettiin maanantaina 18. tammikuuta.

– Alussa oli kaaos, kun ei vielä tiedetty, missä kenenkin pitäisi milloinkin olla ja mitä asioita tehdä, Rooseli kertoo puhelimitse suomalaisten tukikohdasta.

Nyt kaikki ovat jo löytäneet paikkansa. Puoli seitsemältä aamulla tukikohdassa popsitaan puuroa ja pakataan autoja. Kahdeksalta saapuvat kuljettajat, ja SPR:n liikkuva klinikka lähtee työpisteisiinsä kahdella autolla.

– Olemme käytännössä kahdessa eri paikassa joka päivä. Välillä toinen ­autoista on toisessa pisteessä ja toinen toisessa. Välillä ollaan molemmat yhdessä.

Turvallisuus ennen kaikkea

Avustuspistettä ei voi perustaa mihin tahansa.

– Paikan pitää olla turvallinen. Lähellä ei saa olla isoja rakennuksia, koska täällä on jälkijäristyksiä. Paras paikka olisi laaja aukea, jolla myös ­veden- ja ruuanjakelu toimisi hyvin, Rooseli kuvaa toiminnan edellytyksiä.

– Meillä pitää olla kuljetus ja luotettavat kuljettajat. Auton on oltava koko ajan paikalla siltä varalta, että tulee tarve päästä nopeasti pois.

Aktiivista työskentelyaikaa jää kuutisen tuntia, sillä työt on lopetettava kolmen jälkeen, koska tukikohtaan on ehdittävä ennen pimeää.

Viime viikolla Rooselin hoidettavaksi tuli pahoja haavoja.

– Ne olivat aivan kammottavia, märkäisiä ja laajoja. En ole koskaan aiemmin nähnyt sellaisia pienillä lapsilla enkä aikuisillakaan.

Nyt haavapotilaita on jo selvästi ­vähemmän.

– Ilmeisesti haavat alkavat olla hoidettu tai sitten ne ovat olleet niin ­pahoja, että potilaat ovat menehtyneet niihin.

Nukkuminen on pieni mahdottomuus

Entä kuinka Rooseli katastrofialueella nukkuu?

– En pysty nukkumaan. Tosin Suomessakin olen erittäin huono nukkuja, hän naurahtaa.

– Tällaisessa paikassa, missä ihmiset kulkevat eri aikaan ja isoja rahtikoneita lentää yli, nukkuminen on pieni mahdottomuus. Aika ajoin olen joutunut käyttämään unilääkettä.

Päivät ovat kuuden tunnin työajasta huolimatta uuvuttavia.

– Potilaita on paljon. Aurinko paistaa telttaan koko ajan, joten siellä on hirvittävän kuuma. Juoda pitää jat­kuvasti.

Elämän merkkejä näkyvissä

Kun suomalaisryhmä saapui Haitiin, paikalliset olivat passiivisen, epätoivoisen ja kaikkensa menettäneen näköisiä. Ihmiset vain olivat ja odottivat, Rooseli kuvailee.

– Nyt kaikessa näkee jo selvää piristymistä, elämä jatkuu pikku hiljaa. ­Viime viikolla katujen varsille alkoi tulla hedelmien myyjiä ja ihmiset ­alkoivat liikkua.

Rooseli pitää tärkeimpänä, että vesi ja ruoka tavoittaisivat kaikki.

– Ensimmäiseksi pitää saada ihmisille juotavaa ja syötävää ja sen verran vettä, että he pystyvät hoitamaan ­hygieniansa. Sitten tulee tietysti lääkinnällinen puoli.

Kun Rooselin neljän viikon pesti SPR:n liikkuvalla klinikalla helmikuussa päättyy, viestikapula siirtyy seuraaville – kansainvälinen Punainen Risti on ilmoittanut varautuvansa auttamaan haitilaisia ainakin kolmen vuoden ajan.

Sirpa Kulonen
Kuva: Noora Kero / SPR

Lue juttu kokonaisuudessaan 29.1. ilmestyvästä Lääkärilehdestä 4/2009.

Eila Rooselin mietteistä ennen ­äkkilähtöä Haitiin kerrottiin Lääkäri­lehdessä 3/2010.