Ihmisellä on vain yksi elämä. Paitsi Juhani Vinbergillä kaksi. Niiden välissä tapahtui paljon.

Sen piti olla tavallinen perjantai. Raahelainen sisätautilääkäri Juhani Vinberg tuli töistä ­kotiin ja näki, että aura-auto oli puskenut pihalle lunta polanteeksi. Hän ryhtyi ­lumi­töihin.

Kohta myös naapurin rouva palaili kotiin ostoskassiensa kanssa. Ovella hän huomasi jotakin outoa. Vinbergin pihalla näkyi lumen keskellä miehen saappaat, makuuasennossa.

Siinä makasi Vinberg. Näin hänelle on kerrottu, ei hän itse muista päivästä mitään.

Niin alkoi Vinbergin seikkailu kuoleman ja elämän rajamailla. Muiden silmin täysin pysähtynyt sydän, kolmen suonen ohitusleikkaus ja kahden viikon kooma OYS:ssa.

Havaitsen itseni pienenä tajunnan ­kipu­nana äärimmäisessä kylmyydessä keskellä ei mitään. Leijun painottomana syvässä mustassa avaruudessa – minua ympäröi kihisevän kylmä elämälle vihamielinen valottomuus.

”Kuolin vuosi sitten”, kirjoitti Juhani Vinberg myöhemmin FiMnetin keskustelupalstalle. Pysäyttävä lause. Niin ­todella voi sanoa.

Lumitöihin tuupertunut Vinberg sai elvytystä vaimolta ja naapurilta. Kun ambulanssi tuli, EKG-monitorissa näkyi suora viiva. Mies kiidätettiin sairaalaan Ouluun, 75 kilometrin päähän.

Näistä tapahtumista Vinbergillä ei tietenkään ole käsitystä, eikä seuraavista viikoistakaan. Hänen todellisuuttaan olivat unet, ihmeelliset unet.

Muistan hirmuisen kylmyyden ­pimey­den keskellä, ikään kuin veri kiehuisi ­ratisemalla ja keuhkoja polttaa. Sitten näkymä syvyyteen planeetalle (maa?), jossa valon ja pimeän raja, jota kohti pyörre alkoi viemään. Seuraava tunne taas tukehtumisesta, uin veden alla ja näin valon vedenpinnassa, jota kohti ­yritin päästä – ilmeisesti ottivat silloin hengitysputken pois.

Rajatilakokemuksissa puhutaan usein tunneleista, valosta ja enkeleistä. Vinberg ei nähnyt sellaisia. Hän tietää, että hiilidioksidin runsaus veressä voi aiheuttaa näkökentän kaventumista, ei niinkään hapen puute. Tämä ­selittää käytäväkokemuksia.

Mutta omat kokemukset sitten. ­Moni on sanonut Vinbergille, että helvetissä olet käynyt. Vinbergin unet ­olivat aluksi ahdistavia ja pelottavia, mutta muuttuivat hiljalleen seesteisemmiksi.

Unien tulkinta on hyvin henkilö­kohtainen juttu. Vinberg on lääkäri, ja koulutus muokkaa kyyniseksi kaikkea ­selittämätöntä kohtaan. Itseäänkin epäilee. Jäähdytyshoito, rintakipu, ­piikittämiset ja keuhkokuume tulivat selvästi uniin, mutta oli niissä muutakin.

Vinberg toteaa, että tajunta on käynyt hyvin syvällä jossakin.

Kiipeän kallioluolasta, olen trooppisessa viidakossa. Linnut ja apinat ­me­te­löi­vät, hyönteiset purevat. Kävelen polkua pitkin, musta peto vaanii jossain kasvustossa. Mukana lehmiä ja härkä, asuna lannevaate. Kannan paimenen sauvaa, jossa toisessa päässä keihäs. Siirryn lauman ja pedon väliin, vähän ­pelottaakin. Matkan jatkuessa päällä ­onkin tankkipaita, maastohousut maihinnousukengät, taisteluvyö. Va­sen­ta lonkkaa painaa raskas käsiase, rinnan päällä leuku ja käsissä rynnäkköhaulikko. ­Samanlaista haulikkoa en muista nähneeni, mutta tiedän miten se toimii. Aseet ovat petoa varten. Sinisilmäinen prinsessa odottaa mökissä, jota suojaa kiviaitaus.

Määritelmän mukaan kooma on ­syvän tajuttomuuden tila, jossa henkilö ei tiedosta ympäristöään eikä reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin.

Vinberg ei usko, että ympäristö on koomapotilaalle yhdentekevä. Hänestä koomapotilaalle on hyvä puhua. Rakkaan ihmisen läsnäolokin on tärkeää.

Vinbergillä oli vierellään vaimo. Hän oli ensimmäisenä kertomassa tapahtuneesta, kun Vinberg tuli tajuihinsa.

Kun vaimoni puhui minulle ollessani koomassa, sielussani tunsin hänen ­orvo­kinsiniset silmänsä.

Lue koko juttu torstaina 24.6. ilmestyvästä Lääkärilehdestä.

Miia Soininen
Kuva: Kati Leinonen

Kursiivilla kirjoitetut kohdat ovat poimintoja Juhani Vinbergin muistiin­panoista, joita hän on tehnyt kooman aikana näkemistään unista.