Lasten, vammaisten ja vanhusten palveluista ei haluta tinkiä
STAKESin sosiaalihuollon priorisointityöryhmän työhön on liittynyt Kuopion yliopistossa sosiaalipolitiikan professori Pauli Niemelän johdolla toteutettu tutkimus, jossa kyseltiin kuntalaisten, sosiaalityöntekijöiden ja lääkärien, ylimpien viranhaltijoiden sekä luottamusmiesjohdon näkemyksiä sosiaali- ja terveydenhuollon priorisointikysymyksistä. Lisäksi on selvitetty, millaisia priorisointiprosesseja kunnissa on toteutettu. Tutkimukseen osallistui 13 kuntaa.
Kunnissa kysyttiin, millaisten arvojen ja periaatteiden pitäisi ohjata palvelujen kehittämistä. Vastauksissa nousivat kärkeen perusturvallisuus, palvelujen saatavuus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus sekä yhteisvastuu. Professori Niemelä to-teaa tutkimuksen osoittavan, että sosiaali- ja terveyspalvelut arvotetaan hyvin korkealle. Kaiken kaikkiaan kuntien budjettiluokittain jaotelluista tehtävistä terveys-, pelastus- ja sosiaalitoimi ovat niitä, joista ei haluta tinkiä. Karsia voisi vastaajien mielestä kulttuuri- ja teknisistä palveluista sekä yleishallinnosta.
Kunnan palvelujen ja väestöryhmien tärkeysjärjestyksen ääripäihin suhtauduttiin hyvin samansuuntaisesti. Tärkeimpinä palveluina pidettiin lastensuojelua, laitoshoitoa, vammaishuoltoa, vanhusten kotipalvelua ja lasten päivähoitoa - palveluja, jotka koskettavat laajoja väestöryhmiä. Asenteet pakolaisten, alkoholistien, rikoksentekijöiden ja ylivelkaantuneiden palveluihin olivat sen sijaan varsin kovat. Laitoshoidon asettuminen kyselyssä kunnan tehtävien kärkipäähän on mielenkiintoinen tulos siihen nähden, että palvelurakennetta ollaan koko ajan muuttamassa avohoitopainotteisemmaksi. Toisaalta kaikkea laitoshoitoa ei voi eikä ole tarkoituskaan korvata avohoidolla, eikä tulos sikäli välttämättä ole ristiriidassa palvelurakenneuudistuksen kanssa.
Terveydenhuollon tärkeimmiksi toiminnoiksi katsottiin varsin yksimielisesti lapsipotilaiden vakavien sairauksien hoito, vaativa kirurgia, kuolevan potilaan kivunlievitys, sairauksien ehkäisy, toimintakykyä parantavat leikkaukset, pitkäaikaissairaanhoito, kotisairaanhoito ja mielenterveysongelmien hoito. Sen jälkeen, kuntoutuksesta alkaen, toimintoja pidetään vähemmän tärkeinä. Listan viimeisinä olivat valistustyö, kauneusleikkaukset, lapsettomuuden hoito ja vaihtoehtohoidot.
Vastaajan näkökulma vaikutti priorisointinäkemykseen sikäli, että nuoret korostivat nuorille suunnattuja, vanhukset vanhuksille suunnattuja palveluja. Asuinkunnan koolla ei ollut yhteyttä näkemyksiin. Päätöksenteossa mukana olevat poliittiset luottamushenkilöt ja ylimmät viranhaltijat suosivat palvelujen karsimista jonkin verran enemmän kuin väestö ja sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijät. Vaativaa kirurgiaa ja lääketieteellistä tutkimusta väestö arvosti korkeammalle kuin päättäjät ja terveydenhuollon ammattilaiset.
Priorisointikeskustelua kunnissa on käyty yleensä talousvaikeuksien ja säästötarpeiden vuoksi, mutta myös kunnallishallinnon kehittämispyrkimyksenä, toteaa Kuopion yliopiston tutkija Mikko Knuutinen. Kunnallishallinnossa päätösvaltaa on yhä enemmän delegoitu viranhaltijoille, ja niinpä priorisoinnilla on korostettu luottamushenkilöiden asemaa tavoitteiden asettelussa.
Työnsä päättänyt STAKESin sosiaalihuollon priorisointityöryhmä on julkaissut keskustelumuistion "Yhteinen vastuu vai uloslyönti" (STAKESin Aiheita-sarja nro 38/ 94). Työryhmä korostaa kannanotoissaan, että priorisointi on ymmärrettävä pikemminkin moniulotteisena prosessina kuin listauksina. Priorisoinnin tulisi olla valtakunnan tasolla yhteiskunnallista tavoitteenasettelua ja paikallisesti kunnan koko toimialan kattavaa. Tärkeimpiä ovat toimet, jotka ehkäisevät väestön syvenevää jakautumista sukupolven, sukupuolen, toimintaedellytysten ja toimeentuloedellytysten mukaan. Säästötavoitteet eivät voi olla priorisoinnin ydin, vaikka taloudelliset seikat ovatkin valintaprosessien yksi kehys. (Marianne Jansson)
