Suomessa eletään edelleen luokkayhteiskunnassa. Silti lääkäriksi pääsee ja tehtävässä pärjää hyvin myös ilman lääkärisukua. Kokemuksistaan kertovat lääkärit tunnistavat rajan ylittämisestä syntyneen toiseuden tunteen, mutta mistä tunne syntyikään?

Omasta luokkataustasta puhuminen on Suomessa lähes tabu – jopa suurempi kuin oma seksuaalisuus. Professori Laura Kolben mukaan ihmiset herkistyvät luokka-asian äärellä kummallisesti.

– Luokkiin liittyy häpeää, jota saattaa aiheuttaa myös liian korkea status. Ruotsissa puhutaan avoimesti omasta luokkataustasta, Suomessa vastaava keskustelunavaus aiheuttaa valtavaa hämmennystä, Kolbe sanoo.

Luokasta toiseen harppaava saattaa kokea itsensä vieraaksi sekä lähtö- ­että päätepisteessä. Hän jää usein jollain tapaa sivulliseksi, eikä tunne kuuluvansa mihinkään luokkaan. Lapsuuden työväenluokka on vieras, mutta uutta, esimerkiksi keskiluokkaista asemaa, ei koeta omaksi. ”Hän näkee ja kokee luokan, mutta ei elä siinä”, kuten sosiaalipsykologi Katriina Järvinen kuvailee kirjassa Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa.

Joidenkin arvioiden mukaan toiseen luokkaan nouseminen on 2000-luvulla huomattavasti vaikeampaa kuin ennen lamaa. Korkeammasta luokka-asemasta ponnistavat päätyvät samalla koulutuksella keskimäärin korkeampaan luokkaan kuin hierarkiasta alempaa tulevat ikätoverit, tutkimukset osoittavat.

Sosiaalinen vaellus on vilkasta

Taloussosiologi Jani Erola on tutkinut sukupolvet ylittävää sosiaalista liikkuvuutta. Se on Suomessa erityisen vilkasta: noin 70 % väestöstä siirtyy eri sosiaaliluokkaan kuin vanhempansa. Liike on kaksisuuntaista, mutta yhteiskunnallinen muutos vie kohti valkokaulustöitä.

– Sosiaaliluokka voi myös laskea. Häviäjistä puhutaan aika vähän, Erola sanoo.

Elintaso on noussut kaikissa luokissa viimeisten 50 vuoden aikana. Luokkien väliset tuloerot ovat kasvaneet 1990-luvun alun jälkeen, erityisesti ylimmän professioluokan (juristit, ­lääkärit ym.) muita suuremman tulojen nousun takia. Toisaalta alle 750 ­euron kuukausituloilla ja tulonsiirroilla ­elävien määrä on kasvanut arviolta 100 000:lla vuosina 2003–2007.

– Yleisessä keskustelussa lääkäreiden hyväpalkkaisuus hyväksytään helpommin kuin esimerkiksi pörssiyhtiön toimitusjohtajan korkea tulotaso. Keikkalääkäreiden tienestit saattavat aiheuttaa närkästystä, mutta yleisesti ymmärretään, että lääkäriksi kouluttautuminen on tie hyvään palkka­tasoon.

Erola muistuttaa, että lääkäreitä ei voi syyllistää korkeasta tulotasosta.

– Jos yhteiskunnan rakenteissa on ­jotain korjattavaa, niin yhteiskunnan pitää asia korjata.

Luokat nivoutuvat eriarvoisuuteen

Lääkärit luokitellaan aina ylimpään kastiin, sekä koulutuksensa että ansiotasonsa takia. Status kulkee mukana sekä työelämästä eläkkeelle että siinä harvinaisessa tilanteessa, että lääkäri joutuu työttömäksi.

Vastavalmistuvan lääkärin toinen tai molemmat vanhemmat ovat yhä useammin ammatiltaan lääkäreitä, ­uskoo professori Kolbe.

– Perhetaustaisuus ja kodin merkitys on nousussa. Koulu edellyttää teoreettisia valmiuksia, vanhempien tukea ja itsekuria. Kuten eräs oikeustieteen professori totesi: ”Tunnen kaikki opiskelijat, koska opetin jo heidän vanhempiaan”.

Sosiologi Erolan mukaan suomalaisesta eriarvoisuudesta ei voi puhua ­eikä sitä voi tutkia viittaamatta samalla yhteiskuntaluokkiin. Luokista pitäisi puhua avoimemmin, ilman poliittis-historiallista painolastia.

– Vaikka Suomessa voi paljon todennäköisemmin valita ammatin kykyjensä ja motivaationsa mukaan kuin monessa muussa maassa, on oltava herkkänä, ettei tasa-arvoisuuden trendi keikahda toiseen suuntaan. Mahdollisuuksien pitäisi olla kaikille samat, riippumatta siitä, millaiseen perheeseen syntyy.

Viljelijäperheen tytär viihtyi kirjastossa

Pohjois-Pohjanmaalla lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt dosentti Jaana Leipälä arvioi tehneensä sosiaalisen nousun pienviljelijävanhempiinsa nähden. Vanhemmat pitivät pientä karjatilaa ja viljelivät maata tilansa tarpeisiin.

Maatalousalaa ei tuputettu ammatiksi, sillä äiti oivalsi tyttärensä mielenkiinnon olevan aivan muualla: kirjoissa ja opiskelussa. Kansakoulun 1. ja 2. luokalla Leipälällä oli kyllä runsaasti aikaa myös leikkiä ja kalastella, sillä koulua oli vain lauantaisin: kyläkoulun ainoan opettajan työtaakka piti jakaa kuudelle päivälle.

– Odotin kovasti kouluun pääsyä ja kulutin paljon kylän kirjastoa. Aluksi minulle lainattiin vain lastenkirjoja, kuten ajan tapa oli, myöhemmin pääsin suurempien valikoimien äärelle. Kirjoista löysin aivan uuden maailman, Leipälä kertoo.

Lue koko juttu torstaina 24.6. ilmestyvästä Lääkärilehdestä.

Jaana Ahlblad
Kuva: Pixmac