– Eräässä kokoelmateoksessa 
oli suoria otteita alkuperäis­artikkelistani ilman lainausta osoittavia merkkejä. Olen kehottanut opiskelijoitani pohtimaan, oliko 
se plagiointia, lääketieteellisen etiikan professori Veikko Launis kertoo esimerkkinä luvatta lainaamisesta.

Kansainvälisten arvioiden mukaan plagiointi on yleistynyt ja opiskelijoille tehtyjen mieli­pidekyselyjen perusteella asenteet plagiointia kohtaan ovat höllentyneet. Internetlähteiden saatavuus ja tietotekniikan kehitys ovat helpottaneet harmaalle alueelle ajautumista.

Lääketieteessä plagiointi ei kuitenkaan ole erityisen merkittävä tutkimuseettinen ongelma, vaan se liittyy enemmänkin selkeiden toimintatapojen ja ­rajanvetojen puutteisiin, sanoo Turun yliopiston lääketieteellisen etiikan professori Veikko Launis.

– Kokeellisena tieteenä lääketieteessä on enemmänkin potentiaalia myös ­muihin eettisiin rikkomuksiin. Vilpin tielle lähteminen on helpompaa esi­merkiksi aineistoja ja havaintoja vää­ristelemällä tai otoksia valikoimalla.

Plagiarismiin tulee silti varautua. Erityisesti tieteen globaali kilpailu on tuonut uusia tutkimuseettisiä haasteita.

– Suurten tiedelehtien päätoimittajat ovat joutuneet toteamaan, että iso osa tarjotuista kirjoituksista on plagiaatteja. Lääketieteen volyymit ovat niin suuret julkaisujen, tutkijoiden ja tutkimuslaitosten määrässä muihin tieteenaloihin verrattuna, että lieveilmiöt moninkertaistuvat.

Miten paljon jää piiloon?

Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) saa tiedon yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa meneillään olevista ­hyvän tieteellisen käytännön loukkaus­epäilyistä.

– Selviä vilppitapauksia on Suomessa aika harvoin, mutta rajanvetoa käydään usein siitä, onko kyse tieteellisen käytännön loukkauksesta, koulukuntaeroista vai ns. harmaasta alueesta, TENK:n pääsihteeri, dosentti Sanna Kaisa Spoof kuvaa.

Epäilyjä tulee ilmi vuosittain 10–15. Niistä noin puolet koskee plagiointia. Valtaosa todetaan lopulta aiheettomiksi.

– Voidaan silti kysyä, miten paljon loukkauksia jätetään ilmoittamatta tai halutaan jättää huomiotta? Nuorella projektitutkijalla voi olla korkea kynnys kertoa epäilyistään, että esimerkiksi oma professori olisi käyttänyt hänen tekstiään tai ideoitaan.

Alkuvuonna julkaistuissa uusissa ­Hyvän tieteellisen käytännön ­ohjeissa on ensimmäistä kertaa otettu mukaan harmaan alueen kysymykset.

– Tekniikan kehittymisen ja tutkijoiden sekä yliopistojen välisen kilpailun myötä on kehitetty uusia vippaskons­teja. Harmaan alueen kirjo on todella suuri ja harvassa ovat ne tutkijat, jotka eivät ole ikinä menneet sitä lähelle, Spoof sanoo.

Miten paljon voi lainata?

Yksiselitteistä määritelmää plagioinnille ei ole, mutta Suomen tiedemaailmassa nojaudutaan Hyvän tieteellisen käytännön ohjeeseen.

– Plagioinnista ei ole epäselvyyttä, jos kirjoittaja tarjoaa toisen kirjoittamaa omanaan. On kuitenkin laaja harmaa alue, jossa on epäselvää, onko kyse heikkolaatuisesta tekstistä vai plagiarismista. Tiedemaailmassa tarkastellaan silloin sitä, onko kirjoittajalla ollut tarkoitus harhauttaa, lakimies Laura Karppinen Helsingin yliopiston rehtorin kansliasta kertoo.

– Rajanveto vaihtelee tieteenaloittain. Luonnontieteissä edellytetään enemmän tarkkuutta, jolloin samaa ilmiötä tai asiaa kuvataan eri tutkimuksissa ­yhtenevästi. Humanistisissa tieteissä korostetaan omin sanoin kirjoittamista.

Plagioija voi syyllistyä myös tekijän­oikeusrikkomukseen tai -rikokseen. Erona näillä on se, että rikoksessa on toimittu ansaintatarkoituksessa, kuten oppikirjaa tehtäessä.

Tekijänoikeuslain sitaattipykälän mukaan julkistetusta teoksesta voi ottaa ­hyvän tavan mukaisia lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa.

Viittauksien laajuudesta tai prosenttiosuuksista ei kuitenkaan ole tarkkoja määritelmiä.

– On selvää, ettei puolet tekstistä voi olla viittausta muuhun, vaan huomattavasti vähemmälläkin siteeraamisella voi sitaattioikeuden raja ylittyä, Karppinen valaisee.

Kuka tekstin 
kirjoittikaan?

Lääketieteellisessä julkaisemisessa tuottaa eniten ongelmia eksaktin kirjoit­tamisen vaatimus, aiemmin pitkään Tutkimuseettisen neuvottelukunnan toiminnassa mukana ollut Launis arvioi.

– Tieteen eksaktissa kielessä pitää ­pysyä siinä määrin, että lopulta voi olla ongelmallista, onko kyse toisen kirjoittamasta tekstistä. Tähän tarvittaisiin ­lisää selkeitä yhteisiä sopimuksia.

Ongelma ilmenee esimerkiksi osajulkaisuina tehdyissä väitöskirjoissa.

– Onko kyse itseplagioinnista, jos ­aiemmin tarkkaan kuvattu menetelmä toistetaan uudessa julkaisussa?

Lääketieteen harmaalla alueella nousevat esille myös tekijyyskysymykset. Tällöin kirjoittaja saa lisäyksen julkaisuluetteloonsa perusteettomasti.

– Haamukirjoittajuus on eräs esimerkki. Rahoittajatahot saattavat etsiä nimekkäitä tekijöitä kirjoittajiksi, vaikka artikkelin on kirjoittanut joku muu, Launis sanoo.

Myös kunniatekijyys on lääketieteessä yleisempää kuin monilla muilla aloilla. Sekin on vastoin kansainvälisiä tiedejulkaisemisen ohjeita.

– Ansioitunut senioritutkija, klinikan perustaja tai menetelmän kehittäjä saatetaan merkitä kirjoittajaksi kunnioituksesta, vaikkei hän olisi aktiivisesti osallistunut tutkimuksen tekoon. Tämä ei ole Suomessa yhtä merkittävä ongelma kuin eräissä muissa Euroopan maissa.

Epätietoisuutta 
käytännöistä

Lääkärilehteen tarjotuissa artikkeleissa on muutamia kertoja epäilty plagiointia.

– Uskon, etteivät kirjoittajat plagioi tahallaan, mutta käytännön yksityiskohdista saattaa vallita epätietoisuutta, lääketieteellinen päätoimittaja Päivi Hietanen arvioi.

Osa ulkomaisista tiedejulkaisuista on siirtynyt plagioinnin tunnistusohjel­mien käyttöön. Lääkärilehdessä tapaukset ovat tulleet sattumanvaraisesti esiin.

– Editoijat tarkastavat, mitä aiheesta on kirjoitettu Suomessa. Jonkun kerran on ilmennyt, että tekstissä on paljon ­samaa kuin esimerkiksi Duodecimissä aiemmin julkaistussa artikkelissa. Joskus vertaisarvioijat ovat puolestaan ­havainneet, että tarjotussa tekstissä on yhtäläisyyksiä heidän kirjoittamaansa tekstiin.

Epätietoisuutta voi vallita myös tekijänoikeuskysymyksistä. Useimmat tiedelehdet niin Suomessa kuin ulkomaillakin pyytävät kirjoittajia luovuttamaan artikkelin tekijänoikeudet.

– On tärkeää huomata, että omaakaan julkaistua tekstiä ei voi kopioida toiseen artikkeliin ilman lupaa, Hietanen muistuttaa.

Yliopistot tunnistavat 
plagiointia sähköisesti

Suomen yliopistoissa sähköiset plagiaatintunnistusjärjestelmät yleistyvät nopeasti. Suosituimmat niistä ovat yhdysvaltalainen Turnitin ja Helsingin yliopistossakin käytettävä ruotsalainen Urkund.

Urkund vertaa uutta tekstiä avoimeen internetiin, julkaisutietokantoihin 
ja järjestelmään tallennettuihin dokumentteihin, kuten opinnäytetöihin.

Vertailuprosessin jälkeen se näyttää koontiraportin, josta näkee, miten monta prosenttia tekstistä on löydettävissä muualta.

Raporttiin on merkitty muista lähteistä löydettävissä olevat kohdat ­linkkeineen.

– Opettajan tehtävänä on tulkita, onko lähdeviittaukset tehty oikein 
vai onko annettu ymmärtää, että teksti olisi kokonaan omaa, verkko­pedagogiikan asiantuntija Pauliina Kupila Helsingin yliopistosta kertoo.

Järjestelmän avulla paljastuu myös hieman muunneltu teksti, josta on vaihdettu muutamia sanoja tai poistettu joitakin kohtia.

Helsingin yliopistossa tarkastetaan plagioinnintunnistusjärjestelmällä kaikki pro gradu- ja lisensiaattityöt elokuusta 2014 alkaen, mutta ohjelmaa voidaan jo nyt käyttää kaikenmittaisten tekstien analysointiin. Osa tiede­kunnista tarkistaa myös väitöskirjat.

– Ohjelmaa käytetään myös opetusvälineenä. Analyysin perusteella opiskelija voi nähdä oman tieteellisen kirjoittamisen tasonsa, Kupila kuvaa.

Plagiaatintunnistusjärjestelmissä on omat rajoitteensa.

– Järjestelmä ei tunnista toisesta kielestä käännettyä tekstiä tai 
kuvioiden plagiointia. Se ei tunnista myöskään lähteitä, joita ei ole julkaistu sähköisessä muodossa.

Kupila näkee järjestelmän hyödyt ennaltaehkäisyssä.

– Opiskelijan ei tee enää mieli kokeilla kepillä jäätä kiireessä, kun 
on tiedossa, että tekstistä saadaan tarkka analyysi.

Plagioinnin 
monet muodot

➤ Plagiointi: Toisen julkituoman tutkimus­suunnitelman, käsi­kirjoituksen, artikkelin tai muun tekstin tai sen osan, kuvallisen ilmaisun tai käännöksen esittämistä omana. Plagiointia on sekä suora että mukaillen tehty kopiointi.

➤ Itseplagiointi: Oman aiemman tekstin esittäminen uutena.

Lähde: Tutkimuseettinen neuvottelukunta

Maria van der Meer
Kuva: Vesa-Matti Väärä