Merkittävät valinnat tuli tehtyä työuran alussa. Niinkö kuvittelit? Yleislääkäri Kaija Saarelman saattajan taakka vaihtui neuvolan riemuun.

Sydämen rytmihäiriöt saivat yleislääkäri Kaija Saarelman vihdoin ymmärtämään, että hän oli tullut saattohoitotyössään ammatillisen jaksamisen rajalle. Potilaiden asiat kulkivat jatkuvasti mukana ja saattohoitotyön eettiset ristiriidat hiersivät, vaikka työ oli monin tavoin antoisaa. Lapsenlasta hoitaessa tuli oivallus: voisin siirtyä neuvolatyöhön – olenhan yleislääkäri.

Kaija Saarelman mielestä saattohoitotyössä pitää osata luopua siitä illuusiosta, että lääkäri on parantaja. Lääkäri tekee silti merkityksellistä työtä, vaikka potilaat kuolevat. Kuolema luo lääkäriyteen erityisen ammatillisen haasteen.

– Omaiset ja läheiset saavat potilaan kuollessa arvokkaan kokemuksen siitä, mitä kuoleminen on. Tällä tavoin he tulevat ehkä rohkeammiksi kohtaamaan myöhemmin oman kuolemansa.

Kaija Saarelma työskenteli ensin Espoon Tapiolassa väestövastuulääkärinä ja hoiti saattohoitopotilaita kotisairaanhoidossa. Tämän jälkeen hän käynnisti kotisairaalatoiminnan ja toimi Espoon Puolarmetsän kotisairaalan ainoana kokopäiväisenä lääkärinä.

Työuran kiiltävin timantti

Kaija Saarelman työyhteisö kotisairaalassa hitsautui hyvin yhteen. Hoitajat ottivat vastuuta ja sitoutuivat saattohoitotyöhön.

– Eihän lääkäri pysty tekemään sitä työtä yksin.

Työtapa kehittyi yhdessä hyvin suunnitelmalliseksi, päällä oli koko ajan kova draivi.

– Kasvoimme yhdessä saattohoidon osaajiksi ja tuimme toisiamme. Purimme keskustelemalla sellaisia tilanteita, joihin kukaan meistä ei ollut joutunut aikaisemmin elämässään. Saattohoitotyö on ollut työurani kiiltävin timantti.

Saarelma yritti usein puhua kuolemasta potilaiden kanssa, mutta yllättyi siitä, kuinka vähän potilaat halusivat keskustella tästä aiheesta.

– Pyrin tekemään kotikäynnit kiireettömästi ja esitin potilaille avoimia kysymyksiä. Hyvin harvat potilaat puhuivat kuolemastaan, vaikka he tiesivät sen tapahtuvan. Useimmiten potilaat juttelivat lähitulevaisuudesta ja epärealistisista suunnitelmistaan tyyliin ”vaikka en tänään jaksa mennä postilaatikolle, menen luultavasti jo ensi viikolla purjehtimaan”.

Liikennemerkki: kuoleminen kielletty

Lääkäri laittaa itsensä vahvasti likoon saattohoitotyössä, ja siksi kuolevien potilaiden ja heidän omaistensa ongelmien kohtaaminen vei monesti jaksamisen äärirajoille. Kaija Saarelman mottona on ollut, että missä ikinä oletkaan, ole siinä täydesti.

– Aloittaessani saattohoitotyötä en arvannut, että potilaiden asiat kulkevat jatkuvasti mielessä mukana. Usein kysyin ensimmäiseksi töihin tullessani, että onko tietty potilas vielä elossa.

Kaija Saarelma joutui ottamaan kantaa potilaiden oikeuteen kuolla, kun hän siirtyi kotisairaalan saattohoitotyöstä Puolarmetsän sairaalan pitkäaikaishoidon seniorilääkärin virkaan. Hän törmäsi usein kuolemisen kieltäviin asenteisiin.

– Jos potilas ei pystynyt itse ilmaisemaan asiaa, niin omaiset osasivat kyllä vaatia kaikkia mahdollisia hoitotoimenpiteitä. Luonnollisen kuoleman salliminen tuntui olevan todella vaikeaa. Omaiset tulivat monta kertaa raivoissaan luokseni ja sanoivat, että luuletko sinä olevasi joku lääkäri. Kuolintodistuksiin pyydettiin joskus kirjoittamaan eri kuolinsyy kuin mikä todellisuudessa oli.

Kaija Saarelma olisi halunnut, että esimies ja työyhteisö olisivat keskustelleet eettisistä ristiriitatilanteista enemmän.

– Olisin toivonut yhteisiä sopimuksia esimerkiksi siitä, milloin ei enää tehdä elämää pitkittäviä toimenpiteitä.

Saarelman mukaan lääkärin työ vaatii tinkimättömyyttä.

– Työssä tehdyt virheet ja huolimattomuudet seuraavat aina mukana, mutta tunnustamalla ne ja anteeksipyytämällä niitä saa helpotuksen itselleen.

Ulla Toikkanen
Kuva: Mikko Käkelä

Lue juttu kokonaisuudessaan torstaina 24.6. ilmestyvästä Lääkärilehdestä.