Psykoterapia ja sen eri muodot herättävät lääkärikunnassa usein enemmän tunteita kuin järkevää harkintaa, saati pohdiskelevaa viisautta. Nyt roiskuu ainakin Englannissa ja Ruotsissa. Englannissa terapiamuodot halutaan arvottaa virallisesti näyttöjen mukaan (1). Ruotsissa taas on vaadittu pakollisen psykoterapiakoulutuksen poistamista psykiatrikoulutuksesta alan monipuolistumisen perusteella (2): aloite on kuitenkin kohdannut kärkevää kritiikkiä (3). Suuria solmuja on ainakin kaksi: Löytyykö mistään vaakaa, jolla punnita eri psykoterapiamenetelmien tehoa? Voidaanko potilaan yksilöllistä elämysmaailmaa ymmärtää ja sen häiriöitä helpottaa ilman jonkinlaista psykoterapeuttista perustaa?

Lääkehoidon paradigma on lääketieteen mammutti: hyvä lääke on täsmälääke, joka parantaa sairauden kauniilta ja rumalta, hyvältä ja pahalta, maassa ja vaikka kuussakin. Oikea sairaus on geenivirhe, reseptorivika tai esimerkiksi bakteeri-infektio. Mielenterveyden häiriöt ovat yksilöllisempiä. Oireita tutkivat ja parantavat hoidot, kuten kognitiiviset behavioraaliset psykoterapiat, voidaan kenties puristaa satunnaistetun kliinisen kokeen muottiin. Sen sijaan sisäisiä objektisuhteita tai todellisia ihmissuhteita arvioivat ja hoitavat terapiamuodot eivät näitä kokeita välttämättä koskaan läpäise (4,5). Tällöin saattaa olla tyynnyttävän helppoa paukuttaa kognitiivisen behavioraalisen terapian rumpua, lujaa mutta epätahtiin, sillä näytöt voivatkin olla vain näennäisiä (6). Olisikin ehkä löydettävä uusia menetelmiä erilaisten psykoterapiamenetelmien arviointiin – tai ainakin myönnettävä, ettei pituutta mitata vaa’alla.

Kaikki psykoterapiamenetelmät perustuvat kosketuksen saamiseen potilaan sisimpään: siinä on niiden yhteinen hienous ja hyvyys. Käänteisesti taas kaikkea potilaan ymmärtämistä ja hoitoa sävyttää myös potilas-lääkärisuhteen tietoinen ja tiedostamaton yhteys. Erityisesti pyrittäessä parantamaan mielenterveyden häiriöitä läsnä on muitakin, ihmisiä ja aikoja, menneisyys ja nykyisyys, potilaan ja terapeutin yhteisellä näyttämöllä. Terapeutin teknistä viitekehystä tärkeämpää potilaan paranemiselle lienee juuri elävän yhteisen näyttämön syntyminen, ns. terapeuttinen liitto (1). Mitä mutkikkaampiin pulmiin sukelletaan, sitä tärkeämpää psykoterapeutin dynaaminen joustavuus on: tarvitaan psykoanalyyttistä, dialektista behavioraalista – jopa zen-buddhalaista – avoimuutta (1); joka tapauksessa luopumista tiukoista tekniikoista, psykoterapiamuotojen sulauttamista. Psykoterapeuttinen ymmärtäminen ja hoito ovatkin ehkä jo matkalla tulevaan, tiellä ilman leimaavia tienviittoja. Jos koulukuntien kaavamaisuuksiin ei takerruta, nähdään kenties paremmin ihmiskohtalon yksilöllisyys ja mielen värikkyys – elämä (1).

Toisinaan psykoterapiakiistoissa ja terapian tehon arvioinnissa kyse ei olekaan yksinomaan potilaan parhaasta, vaan rahasta ja resursseista. Silti psykoterapioiden tieteellistä tutkimusta ei pidä kavahtaa, vaan päinvastoin kannustaa. Yhdestä lääkkeestäkään ei ole kaikkiin sairauksiin, miksi niin pitäisi olla psykoterapioiden suhteen? Näköalan tulisi lopultakin olla ennakkoluulottoman avara, sillä ”miehelle, jolla on vasara kädessään, pelottavan moni asia voi näyttää kaipaavan korjausta vain naulaamalla” (7).

KIRJALLISUUTTA

1 Holmes J. All you need is cognitive behaviour therapy? BMJ 2002;324:288–290.

2 Jacobsson L, Åsberg M. Specialistutbilding i psykiatri måste förändras. Läkartidningen 2002;99:76–77.

3 Tema (Debatt): Psykoterapi. Läkartidningen 2002;99:425–432.

4 Pylkkänen K, Tamminen T. Tarvitseeko lääketiede psykoanalyysiä ? Suom Lääkäril 2001;56:4253.

5 Hinshelwood RD. Symptoms or relationships. BMJ 2002;324:292–293.

6 Bolsover N. The ”evidence” is weaker than claimed. BMJ 2002;324:294.

7 Neighbour R. Benevolent scepticism is just what the doctor ordered. BMJ 2002;324:290–291.

Pekka Leinonen