Kliiniset opettajat kertovat, että opetustilanteesta hyötyvät parhaimmillaan sekä potilas että opiskelijat. Pahimmillaan meno muistuttaa torikokousta.

Opetustilanteesta hyötyvät parhaimmillaan sekä potilas että opiskelijat. Pahimmillaan meno muistuttaa torikokousta, kertovat kliiniset opettajat.

Dosentti, naistentautien erikoislääkäri, Mervi Halttunen-Nieminen:

"Naistentautien kaltaisella, intiimejä asioita käsittelevällä alalla kliinisen opetusryhmän ehdoton maksimikoko on viisi opiskelijaa. Pienempi ryhmä olisi vielä parempi.

Liian isosta porukasta kärsivät kaikki osapuolet. Potilas kokee olevansa kuin torikokouksen keskellä, ja opiskelijoidenkin mielenkiinto herpaantuu.

Pääsääntöisesti potilaat suhtautuvat kandeihin todella myönteisesti. Opetustilanteista kieltäytymisiä tapahtuu hir­veän vähän.

Joskus harvoin potilas empii miespuolisten opiskelijoiden paikallaoloa. Tällöin juttelen hänen kanssaan siitä, että eikö nuorten mieslääkäreiden hyvä naistentautien tuntemus olekin hieno asia. Opettajana minulla ei ole oikeutta erotella opiskelijoita sukupuolen perusteella. Ja kyllähän suomalaiset naiset ovat tällaisissa asioissa ihanan reippaita ja tasa-arvoisia.

Onnistuneesta opetustilanteesta koituu lisäarvoa myös potilaalle. Hän pääsee kuuntelemaan hyvää keskustelua omasta tilanteestaan ja sairaudestaan yleisemmin. Jotkut konkaripotilaat jopa antavat opiskelijoille kannustavaa palautetta hyvin menneestä harjoituksesta.

Opiskelijoilta tilanne edellyttää ennen kaikkea huomaavaisuutta ja hyviä tapoja. Vaikka jokin tutkimus kestää pitkään, ryhmä ei voi ruveta supisemaan ja hihittelemään keskenään. Potilashan luulee, että hänelle nauretaan.

Opettajana pyrin huomioimaan tarkasti niin potilaan kuin opiskelijoidenkin tarpeita. Välillä takki onkin aika tyhjä koko aamupäivän opetuksen jälkeen."

Ortopedian ja traumatologian 
erikoislääkäri Mikko Heinänen:

"Omalla erikoisalallani kliinisen opetusryhmän absoluuttinen maksimikoko on 7–8 henkeä. Optimi olisi 4–6. Tietojen opettaminen onnistuu vaikka valtavassa luentosalissa, mutta taitojen ei.

Liian iso joukko ei yksinkertaisesti mahdu riittävän lähelle potilasta: opiskelijat eivät näe löydöksiä kunnolla, tutkimisesta puhumattakaan. Ja nimenomaan omin käsin tekeminen on se, mikä jättää pysyvimmän muisti­jäljen.

Potilas puolestaan ahdistuu, jos tilanne on ruuhkainen ja rauhaton.

Käyn potilaan kanssa etukäteen läpi, miksi haluaisin esitellä ryhmälle juuri hänen tapauksensa, minkä vaiheen opiskelijoista on kyse ja miksi en paljasta kandeille heti kaikkia taustatietoja. Ainoastaan tehohoidossa olevien potilaiden kanssa tällainen ennakkokeskustelu ei aina ole mahdollista.

Harvoin kukaan kieltäytyy opetukseen osallistumisesta. Osastolla oleville on ihan mielenkiintoista ajanvietettä tavata opiskelijoita ja jutella heidän kanssaan. Potilaat myös kokevat voivansa ­olla näin hyödyksi.

Koko osastoa kohahduttava, äärimmäisen harvinainen tapaus ei yleensä ole opiskelijoille se antoisin. Mieluummin heidän pitäisi saada harjoitella tyypillisiä tilanteita.

Opiskelijoille sanoisin, että potilaan äärellä täytyy edes näyttää kiinnostuneelta. Kannattaa myös kysyä rohkeasti, jotta tilanteista saa parhaan hyödyn.

Sen sijaan ei pidä lähteä vajavaisin tiedoin spekuloimaan potilaan kanssa hänen sairaudestaan ja tulevaisuudestaan. Potilas pitää opiskelijaa lääkärinä ja kunnioittaa hänen sanojaan."

Psykiatrian erikoislääkäri Salla Koponen:

"Psyykkisesti sairastuneelle jo kuusi opiskelijaa on iso joukko. Vaatii voimia puhua niin monelle ihmiselle omasta masennuksesta tai itsemurhayrityksistä.

Opiskelijoiden olisi tärkeä päästä itse haastattelemaan potilasta ja harjoittelemaan näin psykiatrisen ar­vion tekemistä sekä tärkeitä vuorovaikutustaitoja.

Meillä opettajan ei tarvitse pääsääntöisesti suunnitella tai toteuttaa hoitoa opetuksen yhteydessä. Kysyn sopiviksi katsomiltani potilailta kiinnostusta osallistua opetukseen ja perustelen, miksi se olisi tärkeää. Tästä huolimatta kieltäytymisiä on aivan ymmärrettävästi paljon.

Onnistunut opetustilanne on potilaalle hyvä kokemus. Hän saattaa kokea, ­että kerrankin ammattilaisilla on aikaa kuunnella. Potilasta lämmittää ajatus, että ehkä hänen ansiostaan vastavalmistuneet lääkärit osaavat ottaa myös psyykkiset sairaudet huomioon työssään.

Opiskelijoilta potilaan kohtaaminen edellyttää tietysti perusasiallista käytöstä: tervehtimistä, kiittämistä ja niin edelleen. Tärkeää on myös osoittaa arvostavansa potilaan osuutta."

Lastentautien erikoislääkäri Jussi Merenmies:

"Lapsipotilaan mukana vastaanotolla ovat vanhemmat ja usein myös sisarukset, joten huoneeseen ei yksinkertaisesti mahdu kovin monta kandia. Kuusi on aivan maksimi. Riippuu lisäksi lapsen iästä, kuinka monta valkotakkista alkaa olla liian pelottavan tuntuinen joukko.

Kaikki eivät välttämättä pääse tutkimaan löydöksiä. Ei tule kuuloonkaan, että kovin monta ihmistä peräjälkeen kurkkii pienen lapsen kipeään korvaan tai tulehtuneeseen nieluun. Yksi opiskelija voi toimia ikään kuin vastuulääkärinä, tai tehtävät jaetaan: sinä haastattelet, sinä teet statuksen ja sinä kirjaat. Näin kaikki pääsevät osallistumaan.

Enimmäkseen sekä lapset että vanhemmat suhtautuvat opiskelijoihin oikein myönteisesti. Perheet saavat etu­käteen tiedon opetustilanteesta sekä siitä, että käynnille on varattu tavanomaista enemmän aikaa. Tämä kiireettömyys tuntuu monista miellyttävältä.

Ihmiset kokevat tärkeäksi osallistua tulevien lääkäreiden koulutukseen. Vahva käytännön opetus onkin Suomen lääkärikoulutuksen vahvuus.

Viestini opiskelijoille on, että opetustilanteessa tulee olla läsnä sataprosenttisesti. Kunnioitetaan potilaan ja perheiden meille antamaa aikaa."

Mari Vehmanen
Kuva: Panthermedia