Pääkirjoitus SLL 11/2001: Lääkärien lakko

Koko 1990-luvun ajan lääkärien ansiokehitys on ollut yleistä ansiokehitystä huonompaa. Jo vuonna 1998 Lääkäriliitto valmistautui vakavissaan lakkoon, aivan kuten ennen vuoden 1984 lääkärilakkoa vuosina 1981 ja 1983. Juuri ennen lakon 1998 alkua hyväksyttiin sovintoesitys, joka nosti ansiotasoa, mutta pidensi samalla työaikaa sairaaloissa. Lakon uhka oli taas lähellä kahta vuotta myöhemmin. Todennäköinen lakko vältettiin vuosi sitten Lääkäriliiton historian ensimmäisen jäsenäänestyksen tuloksen perusteella.

Helsingin Sanomien pääkirjoitus 10.3.2001 ärsytti monia kollegoita, kun siinä todettiin: ”Nyt liiton militantit ovat täynnä itseensä pumppaamaa lakkohenkeä, ja on suuri vaara, että lakkovalmistelut toteuttavat itsensä.” Oltuamme alusta pitäen mukana tätä työtaistelua suunnittelemassa ja organisoimassa voimme todeta, että paljon enemmän vikaan ei arvio olisi voinut osua kuin tuo valtuuskunnan kokouspäivän pääkirjoitus. Lakko toki toteutui – mutta ei toteuttaen ennusteensa, vaan työnantajan taipumattoman asenteen vuoksi. Lakko on painostuskeino, vahvin, mitä työntekijäpuolella on käytettävissään. Lakko pyrkii myös aina taloudellisesti vahingoittamaan työnantajaa. Entäpä sitten lääkärien lakko, mihin sen teho painostuskeinona perustuu?

Maanantaina alkanut lakkomme on nähtävä ennen kaikkea protestiksi, vahvaksi vastalauseeksi sille työmarkkinapolitiikalle, mitä julkisessa terveydenhuollossa kunnissa ja kuntayhtymissä on harjoitettu. Politiikalle, joka on johtanut lääkärikunnan ansiokehityksen jälkeenjääneisyyteen ja myös yksilötasolla ansiokehityksen pysähtymiseen ammattitaidon kehittymisestä huolimatta. Vastalauseeksi palkkausjärjestelmämme kannustamattomuudelle ja työolosuhteiden kurjistumiselle. Vastalauseeksi politiikalle, joka uhkaa romahduttaa julkisen terveydenhuoltomme.

Lisäksi lääkärien lakko pyrkii vaikuttamaan myös työnantajan talouteen. Ei pysäyttämällä työnantajan kassavirran niin kuin perinteisissä, avoimen sektorin tuotannolliseen toimintaan kohdistuvissa lakoissa, vaan saamalla aikaan resurssien hukkaa. Kun tuotannon vähennys on suurempi kuin kulujen vähennys, on lääkärien lakon seuraus kunnallisen terveydenhuollon kannalta sama kuin perinteisen lakon seuraus avoimen sektorin tuotannollisessa toiminnassa. Kulutetuilla taloudellisilla panoksilla ei saada aikaan tuotoksia – ei rahaksi muutettavia eikä – niin kuin lääkärien lakossa – tavoiteltuja terveyshyötyjä. Toivottavasti kuntatyönantaja tämän yhtäläisyyden pian havaitsee.

Lakon toteuttamistavasta on jäsenistölle ja väestölle pyritty jakamaan tietoa Lääkärilehden, Internetin, järjestöaktiiveille kohdistettujen jäsenkirjeiden ja julkisen tiedonvälityksen kautta. Lakko toteutetaan valtakunnallisena täsmälakkona, yliopistopaikkakuntien ja kuuden maakunnallisen keskussairaalapaikkakunnan erikoissairaanhoidon toimintayksiköissä ja samojen paikkakuntien terveyskeskuksissa ajallisesti porrastaen. Lakko elää 3 + 3 viikon jaksoissa, ja on suunniteltu siten, että sitä kyetään jatkamaan kunnes Lääkäriliittoa tyydyttävään sopimukseen on päästy.

Lakko ei ole kivaa! Se on aina merkki neuvottelutoiminnan kriisistä, epäonnistumisesta. Vaikka lakossa on konkreettisesti vain 11 paikkakunnan yhteensä noin 3 000 lääkäriä, on lakkomme kuitenkin kaikkien lääkärien lakko. Lakkopaikkakuntien lakon ulkopuolella olevat lääkärit kokevat lakon konkreettisesti omissa työyksiköissään ja monet suorastaan omassa työssään. Lakon aikana on varmasti monesti ikävämpi olla lakon ulkopuolella, työssä olevana, kuin itse lakossa olevana ammattijärjestön jäsenenä.

Lakon ulkopuolella olevat liiton jäsenet osallistuvat lakkoon kantaen sen taloudellista kuormaa ylimääräisen jäsenmaksun muodossa ja toivottavasti myös kaikin keinoin tukien ja kannustaen lakossa olevia jäseniä. Protestimme, kuntatyönantajaan kohdistuva painostuksemme, voi onnistua ja tuottaa tulosta vain, jos olemme yksimielisinä ja yhtenäisinä tavoitteidemme ja valittujen toimintatapojemme takana.

Heikki Pärnänen, Erkki Laakso