Avioparit sairastuvat Alzheimerin tautiin harvemmin kuin yksinasuvat. Sairastumisriski kasvaa kuitenkin voimakkaasti, jos menettää puolisonsa keski-iässä ja elää sen jälkeen yksin, toteaa ruotsalainen tutkija Krister Håkansson, joka on selvittänyt asiaa suomalaisen väestötutkimuksen avulla.

Aiemmin sosiaalisten tekijöiden vaikutusta dementoiviin sairauksiin on tutkittu melko vähän.

Håkanssonin lähtöoletuksena oli, että mikäli kognitiiviset virikkeet ja älylliset haasteet suojaavat Alzheimerin taudilta, myös asumisella yhdessä toisen ihmisen kanssa pitäisi olla suojaava vaikutus.

- Oikeastaan suojaavampi kuin ystävyyssuhteilla, koska ystäviltä voi aina sulkea ovensa. Jos asuu yhdessä jonkun kanssa, hänestä ei niin vain pääsekään. On ratkaistava ongelmia ja päätettävä asioista yhdessä, Håkansson selittää.

Hän sai hypoteesilleen vahvistuksen suomalaisesta CAIDE-tietokannasta. CAIDE, eli Kardiovaskulaariset riskitekijät, ikääntyminen ja dementia, on vuonna 1998 aloitettu väestön seurantatutkimus, jossa on seurattu 2 000 itäsuomalaisen ihmisen joukkoa keski-iästä vanhuuteen. Tutkimusaineiston vanhin väestöotanta on vuodelta 1972.

- Useimmissa dementiatutkimuksissa on metodologisena heikkoutena se, että niissä on tutkittu vain vanhoja ihmisiä ja seurattu heitä melko lyhyen aikaa.

Trauma Alzheimerin takana

Enimmän ikänsä naimisissa olleiden pariskuntien lisäksi Krister Håkansson on tutkinut myös niitä, jotka ovat olleet naimisissa mutta sittemmin eronneet ja eläneet yksin, ja niitä, jotka ovat jääneet leskeksi keski-iässä.

- Jos vertaa keski-iässä yksin jääneitä ja siitä lähtien yksin eläneitä niihin, jotka ovat eläneet yksin koko ajan, Alzheimerin taudin riski vaikuttaa kasvavan pitkään yksin eläneillä ja varsinkin niillä, jotka ovat menettäneet kumppaninsa.

Tämän havainnon takia hypoteesia oli tarkistettava.

- Jos olisi ollut niin kuin aluksi ajattelimme, että yksin eläessä saa vähemmän haasteita ja virikkeitä, silloinhan koko elämänsä yksin eläneiden pitäisi selviytyä kaikkein huonoiten. Mutta yksineläjät selviytyvätkin suhteellisesti ottaen paremmin kuin ne, jotka ovat olleet naimisissa ja sitten menettäneet kumppaninsa.

Minkä takia keski-iässä elämänkumppaninsa menettänyt sitten sairastuu useammin dementiaan ja Alzheimerin tautiin vanhoilla päivillään? Krister Håkanssonin teoria on, että menetys saattaa olla niin suuri trauma, että kaikki eivät toivu siitä.

- Voidaan ajatella, että siinä koko elimistön tasapaino järkkyy, mikä lisää sairastumisriskiä tai alttiutta aivan yleisestikin, ellei immuunijärjestelmä ole tasapainossa.

Riskiin voisikin vaikuttaa itse?

Tämä teoria sai Håkanssonin kollegoineen vertaamaan koko ajan yksin eläneitä ApoE4-riskigeenin kantajia niihin, joilla tätä geeniä ei ole. Tulokset olivat melko dramaattisia.

- Tiesimme jo entuudestaan, että ApoE4-geeni sinänsä kasvattaa Alzheimerin taudin riskin noin kolminkertaiseksi. Tiesimme myös, että kumppanin menettäminen keski-iässä ja sen jälkeen yksin eläminen kasvattaa riskin noin viisinkertaiseksi. Mutta kun yhdistetään nämä kaksi, tämän aineiston perusteella riski kasvaa 25-kertaiseksi. Tämä viittaa siihen, että hypoteesissamme on perää.

Mutta mistä sitten johtuu, että avioliitto vaikuttaa suojaavan dementialta ja Alzheimerin taudilta?

- Luultavasti kyse on siitä, että ihmiselle kehittyy rakentava suhde, siis rakentava sekä yksilön että dementiariskin kannalta. Me tutkimme parhaillaan, mitä näiden lukujen takana piilee, ei yksin naimisissa olevilla vaan myös niillä, jotka ovat menettäneet kumppaninsa.

Håkanssonin työn ohjaaja

Miia Kivipelto

on päävastuussa CAIDE-tietokannasta.

- Tulokset ovat antaneet hyvin optimistisen kuvan Alzheimerin taudin osalta. Se on tauti, johon voi itse vaikuttaa, ja sen riskitekijöitä voi hoitaa ja kontrolloida. Vaikka dementiariskiä ei voikaan täysin ehkäistä, voi ainakin lykätä dementian puhkeamista. Jo sillä on suuri merkitys sekä yhteiskunnallis-taloudellisesti että yksilölle itselleen, Kivipelto toteaa.