Vaikenemalla työn raskaista puolista lääkäri uupuu 
ja kyynistyy. Työnohjaus, huumori ja päivittäiset ­juttuhetket kollegoiden kanssa auttavat, sanoo psykiatri Marja-Liisa Eloranta.

Jokainen lääkäri tarvitsee tilaisuuksia purkaa työnsä kuormittavia kokemuksia, psykiatri, työnohjaaja Marja-Liisa Eloranta ­sanoo.

Hänen mielestään yksin pärjäämisen ihanne on edelleen valitettavan iso osa lääkärin identiteettiä.

– Monet meistä ovat tottuneet vuodesta toiseen painamaan työn nostattamat tunteet taka-alalle ja vaikenemaan niistä. Lääkärin kuuluu muka kestää mitä tahansa.

Elorannan mukaan tämän tien päässä on usein uupuminen.

– Esimerkiksi unettomuus on yleistä: tukahdutetut asiat nousevat mieleen ­aamuyön tunteina. Lopulta voimat eivät riitäkään sinne odotetulle eläkkeelle ­asti.

Elämäntilanne vaikuttaa

Elorannan mukaan on täysin yksilöllistä, millaiset potilaat ja kokemukset herättävät lääkärissä erityisen tarpeen käydä läpi tapahtunutta. Hän on silti havainnut lääkäreille pitämissään työnohjausryhmissä tiettyjä toistuvia lainalaisuuksia.

– Joutuminen vapaa-ajalla esimerkiksi onnettomuuspaikalle auttamaan on monesti traumaattinen kokemus. Lääkäri on silloin yllätettynä ja omillaan, ­ilman työpaikan tuttuja puitteita.

Myös työn ulkopuolinen elämäntilanne vaikuttaa siihen, mikä tuntuu raskaalta.

– Pienten lasten isiä ja äitejä koskettaa erityisesti lapsipotilaiden hätä. Jos taas yksityiselämässä huolena on oman ikääntyneen vanhemman sairaus, vanhusten hoitaminen saattaa tuntua kuormittavalta.

Joskus työssä aktivoituvat kipeät ­kokemukset omasta menneisyydestä: vaativa potilas voi esimerkiksi herättää vanhat koulukiusaamismuistot.

Ryhmästä kaikupohjaa

Työnohjaus tarjoaa ympäristön, jossa ammatin kuormittavia tilanteita voi käydä rauhassa läpi. Elorannan mielestä ­jokaisella lääkärillä tulisikin olla mahdollisuus työnohjaukseen – myös muilla kuin psykiatreilla.

– Itse pidän ryhmätyönohjausta esimerkiksi hematologian ja syöpätautien lääkäreille. Vaikka jokaisen tuntemukset ovat omanlaisiaan, ryhmäläiset löytävät yleensä kaikupohjaa myös toistensa kokemuksista.

Marja-Liisa Eloranta kertoo todenneensa toimivaksi 5–7 hengen ryhmän, joka koostuu saman erikoisalan lääkäreistä. Keskustelua edistää myös se, että osallistujilla on suunnilleen yhtä pitkä työura takanaan.

– Ryhmät kokoontuvat suunnilleen kerran kuussa puolitoista tuntia kerrallaan. Sen verran aikaa soisi jokaisen pystyvän irrottamaan omalle hyvinvoinnilleen.

Kysy työnohjausta suoraan

Asenteet työnohjausta kohtaan muuttuvat Elorannan mukaan yhä myönteisemmiksi, hitaasti mutta varmasti. Hän kehottaa kysymään mahdollisuutta työohjaukseen rohkeasti suoraan työnantajalta.

– Ei tarvitse jäädä odottelemaan univaikeuksia tai muita oireita. Mukaan voi tulla ilman mitään isoja traumoja. Yleensä kaikki työnohjausta kokeilleet haluavat jatkaa, myös he, jotka ovat ­olleet alun perin epäileväisiä.

Voi tosin olla syytä varautua erikoisiinkin reaktioihin. Työnantaja saattaa yhä nykypäivänä kysyä työnohjausta toivovalta, kuinka huonossa jamassa hän oikein on henkisesti.

Kahvihuone kunniaan

Marja-Liisa Eloranta muistuttaa, että työnohjauksen rinnalle tarvitaan pieniä jakamisen kokemuksia jokaiseen työpäivään.

– Joskus riittää, kun saa puuskahtaa ohimennen kollegalle, että olipa hankala potilas. Työtahti ei saisi olla niin kiireinen, ettei tilaa näille päivittäisille juttuhetkille ole. Väitetään ihan syystä, että kahvihuone on työpaikan tärkein tila.

Myös pysyvä hoitajatyöpari tarjoaa Elorannan mukaan monelle lääkärille luotetun juttukumppanin. Siirtyminen kiertäviin työpareihin tekee siis lääkäreistä entistä yksinäisempiä.

– Lääkäreiden yhteisiin illanviettoihinkaan harvalla on enää aikaa ja voimia. Tämä on ymmärrettävää, mutta sääli kokemusten jakamisen näkökulmasta.

Oma persoona 
on lääkärin tärkein työkalu

Lääkärilehden haastattelemat lääkärit kertovat, että työnohjaus kiinnostaa, mutta aikaa sille etenkin päivystystyössä on vaikea löytää.

Klinikallamme työnohjaus kiinnostaa lähes kaikkia

"Itse koen, että mahdollisuus ­keskustella työstä on tässä ammatissa käytännössä välttämätön. Oma ­persoona on tärkein työkalumme. Onnistunut työnohjaus hyödyttää 
paitsi lääkäriä itseään myös koko työyhteisöä ja potilaita.

Asioiden päivittäinen jakaminen 
on totta kai tärkeää. Se ei saisi ­kuitenkaan kääntyä työyhteisöä ­kuormittavaksi tekijäksi. Lounas ­kollegoiden kanssa on mielestäni parempi pyhittää rentoutumiseen ­
kuin hankalien kokemusten käsitte­lemiseen."

Eija Korkeila
syöpätautien ja sädehoidon 
erikoislääkäri, TYKS

Osa kanteluista täysin käsittämättömiä

"Työn käsittelemisen tarvetta lisää se, että sairaudet ja kuolema ovat nykyään joidenkin mielestä jotenkin terveydenhuollon syytä. Vaikka suurin osa ­potilaista on edelleen mukavia, tässä työssä on pakko kasvattaa paksu nahka epäasialliselle käytökselle ja huutelulle.

Varmasti työ jättää meihin ajoittain jälkiä, joita emme tunnista. Ammatista tulee vääjäämättä osa 
meitä."

Tuuli Löfgren
ylilääkäri, Ensiapu Acuta, 
perusterveydenhuollon vastuualue

Uhkailevat 
potilaat uuvuttavat

"Olemme päivystysyksikössä ­tottuneet traagisiinkin tapauksiin ja kiivaaseen työtahtiin. Eniten jakamisen tarvetta herättävät vaikeasti soma­tisoivat, vaativat ja uhkailevat potilaat. Lääkäri voi tuntea tulleensa ikään 
kuin petetyksi: potilaan kanssa on keskusteltu pitkään, ja yhteisymmärrys tuntuu löytyneen – sitten tuleekin ­uhkaus."

Laura Pikkarainen
vs. ylilääkäri, Haartmanin sairaala, HUS

Mari Vehmanen
Kuva: Mikko Käkelä

Lue juttu kokonaisuudessaan 2.11. ilmestyvästä Lääkärilehdestä 44/2012.