Ohjaavan lääkärin pitää antaa ymmärrystä, ei pelkkää faktaa, supertuutori Jonna Rissanen kuvailee. Valmista vastausta kannattaa välttää, vaikka kiire onkin.

Kouluttajavalmennus muutti perin pohjin terveyskeskus­lääkäri Jonna Rissasen näkemyksen nuorten lääkärien ohjaamisesta.

– Lääkärit käsittävät ohjaamisen usein konsultaatioavuksi, mutta sen pitäisi olla paljon muutakin. Pitäisi antaa ymmärrystä, ei pelkkää faktaa. Tukea lääkäriksi kasvamista omalla esimerkillä.

Rissanen kävi terveyskeskusten ohjaajalääkäreille tarkoitetun ohjaaja- ja kouluttajavalmennuksen. Vuoden mittaisia kursseja järjestää HUS:n perusterveydenhuollon yksikkö. Kurssit ovat osallistujille maksuttomia.

Rissasella on kouluttajantaidoille paljon käyttöä, sillä hän on yksi Helsingin terveyskeskuksen kolmesta supertuutorista. Hänellä on ohjauksessaan nyt 16 nuorta lääkäriä, keväällä peräti 23. Puolet työajasta kuluu normaalissa vastaanottotyössä.

Aivan uutta Rissaselle oli tieto siitä, miten aikuinen oppii: Miten hän ottaa tietoa vastaan, missä tilanteessa ei ota ollenkaan ja mitä keinoja ohjaaja voi käyttää oppimisen tukemiseen.

Uutta oli myös oppimistilanteiden suunnittelu ja ohjausmenetelmien moninaisuus. Tieto siitä, milloin kannattaa käyttää ryhmäohjausta, milloin yksilöohjausta.

– Kurssi aktivoi etsimään erilaisia tapoja ohjata. Kaikki tekniikat kokeiltiin, että näki niiden edut ja uskaltaa käyttää niitä.

Rissanen on käynyt esimerkiksi havainnoimassa kahden ohjattavansa vastaanottoa. Seuraavaksi ohjattava voisi tulla hänen vastaanotolleen. Rissanen innostui ideasta, kun kurssilaiset kävivät seuraamassa toistensa ohjaajantyötä terveyskeskuksessa.

– Siinä huomasi, missä toinen on parhaimmillaan ja missä ovat kompastuskivet.

Mikä olikaan tavoite?

– Kouluttajat urautuvat helposti tekemään aina samanlaisia luentoja tai ryhmätöitä, sanoo hammaslääketieteen lisensiaatti, filosofian tohtori Anni Peura, yksi kurssin pääkouluttajista.

Ohjaustilanteiden suunnittelu onkin yksi kurssin keskeisistä aiheista.

– Kaikilla koulutustilanteilla pitäisi olla tavoite. Mikä on tämän tilanteen varsinainen pointti ja millä työskentelytavalla tavoitteeseen parhaiten päästään? Menetelmän valinta riippuu mm. kohderyhmästä, aiheesta ja tavoitteesta, Peura toteaa.

Kirkas tavoite antaa raamit sille, mistä puhutaan. Kaikkea mahdollista tietoa ei pidä tarjota kerralla. Asiat kannattaa palastella pienempiin osiin, silloin tieto on helpompi ottaa vastaan.

Automaattiohjaus pois päältä

Anni Peura muistuttaa, että ohjattavat ovat hyvin erilaisia. Jokaisella on oma oppimistapansa, ja ohjausmenetelmä kannattaa valita sen mukaan. Yhtä autuaaksitekevää ohjaustapaa ei ole, vaan valttia on monipuolisuus.

– Sama ohje ei mene perille kaikille. Vie aikaa, että ohjaaja oppii näkemään, minkälainen kukin ohjattava on. Tämä on vaikea kysymys kaikessa koulutuksessa.

Yksilöllisyyden huomioon ottaminen on vaativaa myös ohjaajan ja ohjattavan vuorovaikutuksessa. Kurssilla käydään läpi tapoja lähestyä erilaisia ohjattavia ja heidän tunnereaktioitaan. Yksilö- ja ryhmäohjausta harjoitellaan esimerkiksi roolipeleillä.

– Se on kuivaharjoittelua, jossa ennakoidaan ohjaajan työssä vastaan tulevia tilanteita.

Suuri kiusaus 
valmiisiin vastauksiin

Ohjaustilanne syntyy terveyskeskuksessa usein nopeasti. Ohjattava soittaa, minulla on tällainen potilas, kerro äkkiä mitä teen.

– Ohjaajan pitäisi malttaa pitää suunsa kiinni, vaikka on kiire ja tietää vastauksen. Valmis vastaus ei pitemmän päälle auta nuorta lääkäriä, koska hän ei pääse itsenäistymään, eli opettelemaan ongelmanratkaisua, Peura sanoo.

Hän kannustaa ohjaajaa ajatteluttamaan kysyjää. Silloin käytetään avoimia kysymyksiä: mikä ratkaisu sinulla oli mielessä, mitä sinä jo tiedät tästä asiasta. Vinkkejäkin voi antaa. Ratkaisua haetaan vuoropuhelulla.

Aikaa kuluu enemmän kuin pikavastaukseen, mutta eteneminen nopeutuu, kun ohjaaja oppii tekemään avoimia ja ajattelemiseen johdattavia kysymyksiä.

Miten antaa palautetta?

Erityisen tärkeänä aiheena kurssilaiset ovat pitäneet palautteen antamista.

– Se on kulttuurikysymys. Meidän on hyvin vaikea sekä vastaanottaa että antaa palautetta niin hyvästä kuin huonostakin suorituksesta.

Oppikirjojen kaava on tuttu: kerro ensin hyvät puolet, sitten huonot, lopuksi kiitä.

– Palautteen antamista ei kuitenkaan oikein opi kirjoista. Kurssilla painotetaan käytännön harjoittelua esimerkiksi roolipelien avulla: minkälaisilla sanoilla ja lauseilla voi aloittaa, Peura kertoo.

Hän korostaa pysymistä faktoissa: mitä on tapahtunut ja todettu. Palautteeseen usein liittyvät tunteet on käsiteltävä, mutta niihin ei saa jäädä.

Tärkeää on saada ihminen itse huomaamaan, onko jossain toivomisen varaa.

– Jos sitä ei itse huomaa, palaute valuu kuin vesi hanhen selästä. Ihmisillä on aika huono itsearviointikyky, myös lääkäreillä. He joko antavat osaamisestaan hyvin huonon arvosanan tai arvioivat olevansa jossakin erittäin hyviä. Yleensä olemme kuitenkin kaikki siinä keskellä.

Kouluttajan tehtävä olisi saada ohjattava löytämään itsensä: tässä olen hyvä, tässä tarvitsen lisää oppia.

Vuoden mittaiseen kurssiin kuuluu neljä kaksipäiväistä lähiopetusjaksoa, joiden välillä tehdään välitehtäviä.

Suvi Sariola

Kuva: Mikko Käkelä