Tutkijoiden mukaan tehokkaimpia ovat koko väestöön kohdistuvat ehkäisystrategiat, joilla pyritään vähentämään tai poistamaan sydän- ja verisuonitautien riskiä kansallisella tasolla.

Kaikki sydän- ja verisuonitautien ehkäisyohjelmat eivät välttämättä ole tehokkaita. Ehkäisypolitiikalla voidaan myös lisätä sosiaalista epätasa-arvoa. Näin toteavat Liverpoolin yliopiston kansanterveystieteilijät Simon Capewell ja Hilary Graham artikkelissaan ”Will cardiovascular disease prevention widen health inequalities?” tiistaina ilmestyneessä PLos Medicine -verkkojulkaisussa

Vertailtuaan erilaisia sydän- ja verisuonitautien ehkäisyn väestöstrategioita tutkijat epäilevät korkean riskin yksilöiden seulomisen ja hoidon tuottavan eniten sosiaalista epätasa-arvoa. Tämä arvio perustuu tutkijoiden mukaan kansainvälisiin tutkimuksiin, joissa on havaittu seulontoihin osallistujien olevan yleensä korkeammin koulutettuja ja asuvan kalliimmilla asuinalueilla kuin väestö keskimäärin. Kun seulonnoissa poimitaan korkeampien sosioekonomisten ryhmien edustajia, nämä myös pääsevät paremman hoidon piiriin. Epätasa-arvo vain syvenee, sillä näiden ryhmien sydän- ja verisuonitautien hoidon on muutoinkin todettu olevan paremmalla tolalla kuin köyhempien ja vähemmän koulutettujen kansalaisten.

Tutkijoiden mukaan nykytiedon valossa näyttää siltä, että tehokkaimpia ovat koko väestöön kohdistuvat ehkäisystrategiat, joilla pyritään vähentämään tai poistamaan sydän- ja verisuonitautien riskiä kansallisella tasolla.

Kelan asiantuntijalääkäri, dosentti Hannu Vanhanen huomauttaa, että vastaavaa on esitetty aiemminkin.

– Samansuntaista kritiikkiä on esitetty terveyden edistämistoimista. Paremmin koulutetut väestöryhmät omaksuvat ohjeet paremmin kuin syrjäytyneet ja vähän koulutetut, hän toteaa.

– Sairauksien ehkäisyn hyötyjä voidaan tarkastella yksilön tai yhteiskunnan kannalta. Kokemukset esimerkiksi Helsingissä toteutettavasta Kundit kondikseen -hankkeesta eli korkean riskin nelikymppisten miesten seulontaohjelmasta eivät tue brittitutkijoiden esittämää väitettä. Osallistuminen oli yleisempää alueilla, missä sosioekonomiset- tai terveysmittarit olivat huonoimmat verrattuna hyväosaisiin alueisiin.

– Korkean riskin yksilöt hyötyvät, kun heitä seulotaan ja hoidetaan, kun taas väestötason ehkäisytoiminnassa yksilötason hyöty hämärtyy, mutta kokonaisuuden kannalta sillä on keskeinen rooli. Näitä molempia lähestymistapoja tarvitaan ja siitä hyvänä esimerkkinä on Suomessa toteutettu menestyksellinen sydän- ja valtimotautien ehkäisytyö, Vanhanen toteaa.

Hänen mukaansa korkean riskin strategia tai väestöstrategia eivät kumpikaan yksinään riitä. Korkean riskin strategia on terveydenhuollolle luonteva tapa toimia. Jos ehkäisy olisi yksinomaan väestöstrategian varassa, jäisi suuri joukko kehittymässä olevia sairauksia hoitamatta. Korkean riskitason yksilöt ovat motivoituneita elintapamuutoksiin ja muutoksen toteuttamisessa he tarvitsevat ohjausta ja tukea.

– Terveydenhuollon asiantuntemusta tarvitaan myös väestötason ohjelmissa, Vanhanen korostaa.

Hannu Vanhanen toteaa, että terveyserojen kaventamisessa yleinen vero- ja talouspolitiikka sekä työllisyys-, koulutus- ja sosiaalipolitiikka ovat kaikki tärkeitä.

– Hyvänä esimerkkinä tästä ovat erilaiset ratkaisut 1990-luvun laman ja 2000-luvun laman hoidossa. Kaikki toimet, joilla voidaan ehkäistä syrjäytymistä ja edistää yhteisöllisyyttä lisäävät hyvinvointia ja edistävät terveyttä.

Ulla Järvi
Kuva: Pixmac