Tekoelämä kolkuttaa ovillamme yhä vaativammin. ­Silloin kun tutkijat ryhtyvät solujen luojiksi, olemme jo perimmäisissä kysymyksissä. Mitä elämä ­pohjimmiltaan on? Näin kysyy Anja Snellman.

Tekoelämä kolkuttaa ovillamme yhä vaativammin. ­Silloin kun tutkijat ryhtyvät solujen luojiksi, olemme jo perimmäisissä kysymyksissä. Mitä elämä ­pohjimmiltaan on? Näin kysyy Anja Snellman.

Mikä kaikki olikaan joskus ­pyhää? Sielu, ruumis, taide, yksityisyys, perhe. Paljosta siis voimme kiittää suurten ikäluokkien arvovallankumousta, kun kaikki nuo pyhät, elitistiset ja kapitalistiset arvot ovat saaneet melkoista kyytiä.

Se arvokumous tiesi paikkansa ja tunsi lippunsa, mutta millaisen maan eläköityvät kumoukselliset ovat jälkeensä jättämässä? Mihin arvoihin he itse voivat lastensa ja lastenlastensa edessä nojata? Shoppaus, thinspaus ja nettisurffausko on jälkipolviemme arvokkainta perinnesielunruokaa?

Kun kaikki tuntuu laman ja yleisen maallistumisen melskeissä lipeävän käsistä, alkaa Suomessakin kuulua vanhalta kalskahtavia vaatimuksia. Opettajille lisää valtaa, jälki-istunnot takaisin, lapsille ulkonaliikkumiskielto iltakymmenen jälkeen, avohoitoa vähennettävä, lisää poliiseja, kovempia rangaistuksia, rukouspäivät pelastettava, juopot ja huonoa elämää viettävät tilille laiminlyönneistään. Sama sukupolvi, joka nuoruudessaan hyökkäsi kaikkia rajoja ja sääntöjä vastaan, kuuluttaa nyt hädissään lisää malttia ja holttia ja erilaisia rajoituksia.

Käsi ylös ne innokkaasti vesijuoksevat ja zumbaavat naiset joille ei olisi Sitran yliasiamies Esko Ahon taannoisista terveyspalopuheista tullut mieleen, että ME teemme ennaltaehkäisevää itsehoidollista terveystyötä; ME emme kansoita terveyskeskuksia – MEILLE kuuluisi iloisesta uhrauksestamme palkkio!

Kaikki haluavat olla terveitä, paitsi ne jotka haluavat olla sairaita. Eräässä 70-luvun suosikkilaulussa sanottiin rienaavaan tyyliin: ensin tänne tehdään sairaita, ja sitten sairaala. Nyt ei enää niinkään. Näinkin toteutuu se ­rajaton rakkaus, jota kukkaislapset ­aikoinaan ylistivät. Sairaat ja elämäntapojensa vuoksi kärryiltä pudonneet sijoitetaan mihin ihmissumppuihin sattuu mahtumaan; pahimmillaan ­samaan paikkaan vanhukset, mielenterveyspotilaat, anorektikot ja huumehörhöt.

Toukokuun puolivälissä yhdysvaltalaiset tutkijat ilmoittivat luoneensa bakteerisolun jossa on täysin keinotekoinen perimä. Tekoelämän kehittelijät ottivat aimo harppauksen – kohti mitä?

Tieteessä – ja osin sen ulkopuolellakin, onneksi – on jo pitkään keskusteltu tekoelämän kehittämisen päämääristä ja etiikasta. Laittaako kloonaukselle tiukat rajat vai omaksuako sallivampi – ja esimerkiksi biobisneksen menestyksen kannalta edullisempi – linja.

Euroopan unionissa päätettiin ­aikoinaan tiukan ja tunnepitoisen keskustelun jälkeen sallia ihmisalkioiden kantasolujen kloonaus. Se oli tutkijoiden kannalta tärkeä päätös; jää nähtäväksi onnistuvatko kasvattamaan koeputkissaan uusia ihmismaksoja ja ­käsivarsia, kuten ovat lupailleet.

Kirjailijan muistiin painui sekin, kuinka samoihin aikoihin kantasolukeskustelun kanssa suoritettiin ­ensimmäinen täydellinen ihmiskasvojen siirto-operaatio. Tekniikka, jolle ­allekirjoittanut jo silloin povasi suurta suosiota esimerkiksi järjestäytyneen rikollisuuden harjoittajien piirissä. Missähän nyt ollaan menossa? Täydellinen vartalon siirto, mahdollisesti myös ihonvärin muutos?

Kirjailijan mielikuvitus saa tekoelämän tutkimus- ja kehityskulun seuraamisesta erityisen ytyisää polttoainetta… Kuinka pian ihminen voi pistäytyä ostoksilla elinkaupassa samalla tavalla kuin tähän asti K-Raudassa?

Lammas on jo kloonattu, vaikka ­eihän Dolly-paralle tietenkään kovin hyvin käynyt. Pari vuotta sitten joulun aikaan eräs amerikkalaislahko piti maailmaa jännityksessä dramaattisilla kloonivauvaväitteillään, mutta ei ­luvattu kloonikristus suurista odotuksista huolimatta koskaan ilmestynyt julkisuuteen. Ehkä lahkosta ei löytynyt kolmea viisasta tietäjää?

Tieteen viisaat ja myös eettisesti kunnianhimoiset tietäjät sen sijaan toivovat, ettei kloonivauvaa ihan pian ilmestykään. Vaikka elävä vauva saataisiin maailmaan ihmeteltäväksi, paljon muusta ei kaiketi takeita olisikaan. Voi hyvin olla, että maailman ­ensimmäinen kloonivauva olisi sairas tai vammainen, eikä luultavasti eläisi kovinkaan vanhaksi. Tällaisen monsterikloonin syntymä taas olisi sellainen shokki, että se saattaisi sysätä vastuullisen ja vakavankin kloonitutkimuksen vuosikausiksi umpikujaan. Muusta arvokeskustelusta puhumattakaan.

Valitettavasti tieteellä ei ole tapana odottaa. Sama kuin huippu-urheilun nykymoraalissa. Kaikki mikä osataan tehdä, tehdään. Ennemmin tai kohta sen jälkeen. Vanha kunnon teknologinen imperatiivi.

Kirjailijan mielikuvitusta kauhistuttavat keskustelut siitä, olisiko mahdollista valmistaa kloonivauva sairaan lapsen varaosapankiksi. Lisää yhtä sairaita ehdotuksia on varmasti tulossa.

Tekoelämä siis kolkuttaa ovillamme yhä vaativammin. Silloin kun tutkijat ryhtyvät solujen luojiksi, olemme jo perimmäisissä kysymyksissä. Mitä elämä pohjimmiltaan on? Mikä olikaan pyhää ja koskematonta? Missä on raja oikean ja keinotekoisen välillä?

Lue koko juttu torstaina 24.6. ilmestyvästä Lääkärilehdestä.

Anja Snellman
Kuva: Tor Wennström/Lehtikuva