Maailman lapset ovat aina jääneet sodan ja tuhon jalkoihin. Ihmiskunnan historiassa on nyt kääntynyt uusi lehti, kun lapset eivät enää ole vain sivullisia uhreja, vaan heistä on tehty tietoisesti sodan ja terrorin kohteita. Unicefin palveluksessa työskentelevä Pirkko Heinonen seurasi järkyttyneenä Venäjän Beslanin koulukaappausta.

- Beslanin koulukaappaus osoitti terroristien olevan nykyisin jo täysin välinpitämättömiä sodankäynnin perinteisistä tabuista; siellähän tapettiin panttivankeja, joista iso osa oli lapsia. Panttivankien asema on muuttunut oudolla tavalla. Nykyisin panttivankeja tapetaan, vaikka heistähän tulisi olla hyötyä elävinä, neuvottelujen välikappaleina, Heinonen miettii.

Pelottavaa on myös se, etteivät kansainvälisten avustus- ja pelastusjärjestöjen työntekijätkään ole enää turvassa, vaan heihin saatetaan kohdistaa suoranaisia tuhoamisiskuja. Sen suurempaa numeroa tekemättä Heinonen mainitsee itsekin kerran tuijottaneensa pyssynpiippua kidnappauksen uhan alaisena. Silloin hän kuitenkin vielä luotti Unicefin suomaan asemaan puolueettomana avustustyöntekijänä - ja siihen, että hänestä olisi kaappaajille enemmän hyötyä elävänä kuin kuolleena.

Lastentautien erikoislääkäri Pirkko Heinonen on viettänyt lähes koko työuransa maailmalla. Itä-Afrikan ja Kaukoidän maat ja kulttuurit ovat muokanneet häntä ihmiseksi, jossa on roima annos maailmanparantajaa ja paljon empatiaa. Omien mahdollisuuksien rajat ovat kuitenkin tulleet selkeiksi; yksi ihminen voi tehdä osansa, mutta ei muuttaa kaikkea.

Kristinusko johdatti

Pirkko Heinonen valmistui lääkäriksi kotikaupungistaan Turusta 1972. Ensimmäinen ulkomaankomennus koitti jo vuonna 1974, jolloin hän lähti vajaaksi neljäksi vuodeksi Etiopiaan Suomen Lähetysseuran kutsumana. Etiopia kärsi tuolloin pahasta nälänhädästä, ja Heinosta tarvittiin nälkäaputyöhön.

- Olen kristitty, mikä sai minut alun perin ajattelemaan kehitysyhteistyötä. Toki ensimmäinen keikka oli tarkoitettukin vain keikaksi, jonka jälkeen asettautuisin Suomeen. Asettauduinkin ja erikoistuin lastenlääkäriksi. Sitten tuli taas kutsu Etiopiaan, ja minähän lähdin. Taas kerran vain pariksi, kolmeksi vuodeksi. Sieltä suoraan menin kahdeksi vuodeksi Keniaan.

Vuonna 1988 Pirkko Heinonen valittiin Unicefin palvelukseen ja hän allekirjoitti sopimuksen, jossa suostuu tekemään töitä anywhere and anytime -periaatteella. Ensimmäinen määränpää Unicefin palveluksessa oli Pakistan, josta tie vei ensin Indonesiaan ja sitten Somaliaan vuosiksi 1995-99.

- Ryhtyminen Unicefin työntekijäksi merkitsi oikeastaan sitä lopullista valintaa jäädä maailmalle, miettii Pirkko Heinonen. Koti piti perustaa aina kulloiseenkin kohdemaahan. Somalian vuosina Unicef toimi oikeastaan Nairobista käsin, ja moni työntekijä otti Somaliasta vain pienen yksiön työviikon öikseen. Pirkko Heinonen kuitenkin vuokrasi myös Somaliasta kolmen huoneen asunnon ja rakensi siitäkin kunnon asunnon Nairobin kodin lisäksi.

Musta rotu ja älykkyys?

Ennen nykyistä asemapaikkaansa Ugandassa Pirkko Heinonen lähetettiin vuosiksi 1999-2003 Myanmariin eli entiseen Burmaan.

- Pidin hirveästi Myanmarista, mutta paluu Afrikkaan tuntui oikeastaan kotiinpaluulta. En ole koskaan oikein päässyt sinuiksi buddhalaisen maailmankatsomuksen kanssa. Kristitty itäinen ja eteläinen Afrikka edustavat kulttuuria, jossa pystyn paremmin ennakoimaan ihmisten aikomuksia ja toimia, Heinonen sanoo.

Ihmiseltä, joka asuu Afrikassa, on pakko kysyä mielipidettä emeritusprofessori Tatu Vanhasen älykkyyspuheista. Pirkko Heinonen purskahtaa nauruun jo ennen kuin kysymys ehtii edes valmiiksi.

- Miten Helsingin Sanomien tapainen laatulehti julkaisi sivuillaan moista? Olisivat jättäneet vanhan ihmisen rauhaan, Heinonen puuskahtaa. Hän huomauttaa työskentelevänsä parhaillaankin useiden akateemisesti koulutettujen afrikkalaisten kanssa, jotka ovat opiskelleet yliopistoissa, joita monia yleisesti pidetään varsin vanhoina ja arvostettuina.

Pirkko Heinonen ymmärtää länsimaalaisten hämmennyksen ja kulttuurishokin heidän vieraillessaan tai hetken viipyessään Afrikassa. Mutta kolme vuosikymmentä ovat Heinoselle osoittaneet Afrikan kehittyvän ja muuttuvan. Mittakaavat ja aikajanat vain pitää laatia afrikkalaisittain, ei länsimaalaisittain.

Uganda torjui aidsin leviämisen

Kaikesta ei voi syyttää siirtomaavallan aikaa, ei vaikeita luonnonoloja tai yleistä köyhyyttä. Sodat, ahneet johtajat ja epävakaat yhteiskunnat sekä koulutuksen puute ovat afrikkalaisten yhteiskuntien sisäsyntyisiä ongelmia.

Moni asia saattaisi Afrikassa olla jo toisin, jos esimerkiksi aidsin torjuntaan olisi lähdetty ajoissa ja avoimesti.

- Ugandassa elettiin 1990-luvun alussa tilanteessa, jossa maan hiv-tartuntaprosentti oli hälyttävät 18. Maan johtaja Musebeni otti tuolloin ratkaisevan erilaisen askelen kuin useimmissa muissa Afrikan maissa. Hän koulutti työntekijöitä ja lähetti heidät joka puolelle maata jakamaan valistusta ja kondomeja. Musebeni ei yrittänyt peitellä ja vähätellä ongelmaa. Nyt hiv-prosentti on Ugandassa vain kuusi! Yhtä hyvä tilanne on oikeastaan vain Senegalissa, jossa tilanne ei alun perinkään päässyt yhtä pahaksi kuin muualla Afrikassa. Monissa maissahan hiv-tartunnan saaneita on jopa 40 prosenttia väestöstä, Heinonen huomauttaa.