COVID-19-tartuntoja on maailmassa noin 54 miljoonaa ja kuolleita pelkästään Euroopassa yli 318 000 (15.11.2020). Kaikki pandemiassa kuolleet, tehohoidossa olleet ja joukko muita olisivat kuulunut palliatiivisen hoidon piiriin. Ainakaan laajalti näin ei kuitenkaan tapahtunut.
Palliatiivinen hoito humanitaariselta kannalta on erityisen merkittävää, kun kyse on parantumattomasti sairaista sekä akuuteissa massiivisissa onnettomuuksissa, joissa on tehtävä valintoja (triage) elinmahdollisuuksien mukaan, tartuntatautien laajassa leviämisessä tilanteissa, joissa hoitoa ei ole, ja pakolaisleirien kaltaisissa olosuhteissa (11 Wynne K, Petrova M, Coghlan R. Dying individuals and suffering populations: applying a population level bioethics lens to palliative care in humanitarian contexts: before, during and after the Covid-19 pandemia. J Med Ethics 2020;46(8). http://dx.doi.org/10.1136/medethics-2019-105943). Kaikissa näissä palliatiivinen hoito eli kärsimyksen lievittäminen on oleellista.
Huomio on keskittynyt tehohoidon mahdollisuuksiin eikä oireiden lievitykseen.
Nykyisessä pandemiassa lääkärien ja hoitoyksiköiden on täytynyt lyhyessä ajassa kehittää eettisiä ohjeita ja päätöksentekomalleja suurten potilasjoukkojen hoitoon ja resurssien jakoon. Yhteiskunnallinen huomio on etenkin pandemian alkuvaiheessa keskittynyt hauraimpien suojelemiseen ja tartuntojen ehkäisyyn, mikä onkin ollut tärkeää.
Pandemian aikaansaama maailmankuvan muutos on tuottanut ajattelua, jossa turvallisuuden tunne häviää ja tavanomaisesta tulee haavekuva. Aikaisemmin kuolevien nähtiin olevan marginaalissa, mutta nyt kysymys muuttuikin: Kuka saa elää ja kuka saa hoitoa? Millä ehdoilla elämää ylläpidetään.
Enää ei ole "heitä kuolevia" ja "meitä eläviä", vaan vain riskiryhmäläisiä, holtittomia matkailijoita, autioituvia katuja ja eristyksissä eläviä ihmisiä, jotka toivovat käsiä pesemällä ja muita välttelemällä selviytyvänsä vähemmällä (22 Hänninen J. Työnä kuolema. Kustannus Oy Duodecim 2020.).
Humanitaarisen kriisin aikana, jollaiseksi COVID-19 on luettava, kuolleisuuden kasvusta huolimatta palliatiivisen hoidon tarjontaa ei ole lisätty. Ihmiset ovat kuolleet eristettyinä eivätkä omaiset ole päässeet jättämään hyvästejä. Huomio on keskittynyt tehohoidon mahdollisuuksiin eikä oireiden lievitykseen.
Tehohoitoon on laadittu ohjeistusta ja poissulkukriteereitä. Jos tehohoidon kapasiteetti on täysin käytössä eikä kaikkia potilaita ei voida ottaa tehohoitoon, lyhyen ajan ennuste on ratkaiseva. Priorisoinnissa ensisijalla ovat ne, joiden mahdollisuus selviytyä sairaalasta kotiin on hyvä mutta kotiutumisen mahdollisuus on huono ilman tehohoitoa. Vaiheessa, jossa tehohoitopaikkoja oli käytettävissä, kriteerit olivat lievemmät. Kun tehohoitopaikoista alkoi olla pulaa, kriteerit tiukkenivat.
Pandemia toi uusia paineita mm. hoivayksiköille. Ohjeistus käytännön toimista oli vajavaista. Oireiden hoito uudessa kriisitilanteessa ei ollut riittävää. Käytettävissä oleva lääkitys ja laitteiden saatavuus olivat puutteellisia (ihonalainen lääkeinfuusio, imulaite ym.). Useimmiten oireena on hengenahdistus, syvä väsymys sekä pelko ja ahdistus. Oireita myös pahentaa uuteen sairauteen liittyvä informaation ja ymmärryksen puute.
Keväällä 2020 oli ymmärrettävää, että huomio keskittyi pandemian rajaamiseen ja tuntemattoman virusinfektion hallintaan saamiseen. Kesällä pandemian hellitettyä joksikin aikaa on ollut aikaa valmistella ohjeistuksia ja toimia myös palliatiivisen hoidon lisäämiseksi sitä tarvitseville potilasryhmille. Nykyinen pandemia ei varmaankaan ole ainoa ja viimeinen humanitaarinen kriisi, joten on toivottavaa, että valmistelut on myös tehty.
