Cystofixia metsästämässä
Potilaan kohtaamisessa tarvittavien taitojen ja toimenpiteiden opettaminen on siirtymässä opettajilta muiden sairaalassa työskentelevien lääkärien työksi.
Kirurgian ja sisätautien kliinisen jakson toimenpidesuoritteistani, arkikielellä temppukortista, puuttuu vielä allekirjoituksia.
Jostain pitäisi kevään aikana löytää lääkäri, jolla olisi aikaa opastaa suprapubisen virtsakatetrin eli cystofixin asetuksessa. Ja sitten vielä potilas, joka sellaista tarvitsisi juuri silloin, kun itsellä ja ohjaajalla on toimenpiteeseen aikaa. Toiveajattelua lienee se, että temppua pääsisi harjoittelemaan ohjatusti enemmän kuin kerran ennen kesätöitä.
Ongelmani ei ole lääketieteen opiskelijoiden keskuudessa mitenkään ainutlaatuinen, vaan vuonna 2017 tehdyn Lääkäriliiton opiskelijakyselyn mukaan lääketieteen opiskelijoista 83 prosenttia toivoi lisää opetusta toimenpiteistä. Potilaan tutkimisesta lisää opetusta toivoi 66 %.
Ennen kuin kauhistelee korkeita lukemia, on syytä muistaa, että vuonna 2017 elettiin vielä hyviä aikoja. Silloin esimerkiksi kirurgian ja sisätautien kliinistä jaksoa suoritti Tampereella noin 110 opiskelijan vuosikurssi. Kahden vuoden kuluttua kyseisellä jaksolla aloittaa opiskelunsa peräti 150 opiskelijaa. Samassa ajassa opetushenkilöstön määrä ei ole kasvanut juuri lainkaan.
Kun Suomessa 2010-luvun alkupuolella todettiin olevan sekä lääkäripula että julkisen talouden kestävyysvaje, päädyttiin sekä lisäämään lääkärikoulutuksen aloituspaikkoja että leikkaamaan yliopistojen rahoitusta. Lopputuloksena lääkäreitä koulutetaan nyt vähemmillä opetusresursseilla kuin koskaan.
Tiedekuntien arjessa poliittiset päätökset näkyvät siten, että lääkärien opettamisen ammattilaisilla, kliinisillä opettajilla ja professoreilla, on entistä vähemmän aikaa yksittäiselle opiskelijalle. Tiedekuntakohtaisia eroja on, mutta suunta on kaikkialla ollut sama. Ryhmätöitä on ollut pakko vähentää, jotta edes tärkeimmät asiat ehditään opettaa kaikille.
Kun varsinaisen opetushenkilöstön työaika ei kasva samassa suhteessa opiskelijoiden määrän kanssa, siirtyy potilaan kohtaamisessa tarvittavien taitojen ja toimenpiteiden opettaminen opettajilta yhä enemmän muiden sairaalassa työskentelevien lääkärien työksi.
Muiden lääkärien kuin kliinisten opettajien antama ohjaus voi toki parhaimmillaan olla erinomaista. Silti ainoastaan kliinisten opettajien antamalla opetuksella on yliopiston laatutakuu. Muille sairaalan lääkäreille ei ole varattu työaikaa opettamiseen, jolloin mahdollisuus opiskelijoiden ohjaamiseen riippuu pitkälti lääkäreiden kiireen määrästä ja henkilökohtaisesta kiinnostuksesta opettamista kohtaan.
On kestämätöntä, että hyvän opetuksen saaminen on yhä useammin kiinni siitä, miten opetushenkisiä lääkäreitä klinikan osastolla tai ensimmäisessä työpaikassa sattuu olemaan. Pahimmillaan opetuksen resurssivaje uhkaa kriisiyttää oppimisen tärkeimmät kulmakivet eli ohjauksen ja palautteen saamisen.
Lääketieteellisen opetuksen turvaamiseen onkin välttämätöntä löytää ratkaisuja lähitulevaisuudessa. Lopulta kyse on siitä, millaisilla taidoilla varustettuja nuoria lääkäreitä Suomen terveydenhuollossa toimii.
Sen enempää nuorta lääkäriä kuin potilastakaan ei lämmitä, jos virtsakatetrin asetus alkaa Youtuben avaamisella.
Joel Kontiainen
Kirjoittaja on Tampereen Lääketieteen Kandidaattiseuran puheenjohtaja ja neljännen vuoden lääketieteen kandidaatti.
