Etälääketiedettä määritellään liian usein puutteiden kautta
Kiistelyn sijaan pitäisi keskustella miten erilaisia palveluvalikoiman osia kohdennetaan mahdollisimman tehokkaasti ja toisiaan täydentäen.
Paksu kerros Niveaa peittää poskipäitä. Helminauha on aseteltu kaulalle. “Voi ei kai tohtorin tarvitse kumartua" kuulen tarkastellessani sitkeää ihorikkoa jalkapöydässä.
Sellaista palvelutalokiertoa ei ole, jossa ei joku asukkaista olisi odottanut lääkäriä läpi yön valvoen ja parhaimpiinsa laittautuen. Vastakunnioituksena olen valinnut näille päiville mekkoja ja jättänyt hiukset auki. Kukkakuosilla ja kevyillä kiharoilla on ihmeellisen suuri vaikutus kierron sujuvuuteen. Paljon ei näiden kattojen alla ole aina tehtävissä, joten jos voin ilahduttaa, sen teen.
Pandemian myötä tietenkin taivuin suojavarustukseen ja vedin koronatukan nutturalle.
On vielä paikkoja, joissa lääkärin käyntiin liittyy suopeaa vanhakantaisuutta, mystistä arvokkuutta.
Samaan aikaan työikäinen väestö kysyy: Onko käynti lääkärissä julkisen terveydenhuollon parasta antia? Kirjoittaja kertoo toiveistaan sähköisen asioinnin suhteen, siitä miten hän ei ole onnistunut hyödyntämään niitä ja epäilyksestään mitä lisäarvoa lääkärikäynneillä voidaan saavuttaa.
Keskustelu perinteisen vastaanottotoiminnan ja etäpalveluiden välillä on jumiutunut kiistelyn tasolle. Etäpalveluiden rajallisuudesta hanakammin varoittelevat siinä kokemattomimmat. Joku ajattelee olevansa nokkela kysyessään, miten poistetaan sappirakko etänä. Toinen muistelee sattumalöydöksenä palpoimaansa kookospähkinän kokoista kasvainta.
Liian usein etälääketiedettä määritellään sen puutteiden kautta lähilääketieteeseen verraten. Se on kuin kuvailisi olkanivelen fysioterapiaa kirurgian puuttumisena. Kovin pitkä aika ei toki ole siitäkään, kun jokaiseen nivelvaivaan tarjottiin hoidoksi puukkoa.
Se, että jokin on tarpeen palvelutaloissa ja leikkaussaleissa, ei tarkoita, että se olisi sitä kaikkialla. On selvää, ettei etäpalvelu taivu joka tilanteeseen. Potilaan koskettaminen tarvitsee edelleen läsnäoloa eikä vanhuksilta pääsääntöisesti suju chattailu.
Lähivastaanoton taipumattomuudesta keskustellaan vähemmän. Terveyskeskuslääkärin päivittäisen vastaanottomäärän ollessa kymmenessä, ei hoidon jatkuvuus tai palveluiden oikea-aikaisuus ole vuosikymmenien yrityksistä huolimatta ylettynyt juhlapuheista käytäntöön. Kun terveydenhuollon ytimen muodostaa heikosti saavutettava palvelu, seuraa häiriökysyntää, pompottelua ja puolikiireellisten asioiden valumista päivystyksiin.
Kiistely jättää jalkoihinsa tarkoituksenmukaisimman keskustelun - sen, miten erilaisia palveluvalikoiman osia kohdennetaan mahdollisimman tehokkaasti ja toisiaan täydentäen.
Tai hallintojargon unohtaen: miten ihmiset saavat tarvitsemansa hoidon?
Usein he osaavat kertoa itse. Pitää vain kuunnella.
Palvelutaloasukkaani eivät tulisi hoidetuksi pelkkien lääkärikäyntien turvin. Monisairaan vene keikahtaa herkästi ja toisinaan sairauden pahenemisvaiheessa lääkäriä tarvitaan päivittäin. Konsultaatioiden kohdistuessa vaihtuvalle kollegajoukolle kynnys lisätutkimusten tilaamiseen ja lähetteisiin madaltuu. Etäyhteyksiä hyödyntäen potilaan tunteva omalääkäri on tavoitettavissa päivittäin ja mahdollistaa hoidon tuomisen potilaan luo. Lonkkamurtumia emme pysty hoitamaan, mutta kirurgisia ongelmia lukuun ottamatta lähes kaiken muun kyllä. Elämän loppuvaihe ei muodostu maakuntaralliksi vaan ihminen saa olla tutussa ympäristössä viimeisiin henkosiinsa asti.
Palvelutalokierto päättyy taskut täynnä Kettukaramellia. Nähdään taas, soitellaan ensi tiistaina ja aikaisemmin, mikäli tarpeen on, huikkaillaan.
Kirjoittaja on tamperelainen etä- ja lähityötä yhdistävä yrittäjälääkäri.
