Hyvinvoinnin sweet spot meni jo
On niin paljon kaikkea, mahtavaa, kamalaa tai tylsää, ei sen väliä, mutta niin paljon kaikkea, että moni kuvaa hukkuvansa.
"Sunnuntai 14. kesäkuuta. Häpeällinen tunnustus – On sunnuntaiaamu ja kello hieman yli kymmenen ja täällä minä istun kirjoittamassa päiväkirjaa enkä romaania tai arvosteluja ilman mitään muuta tekosyytä kuin mielentilani. Saatuani ne kaksi kirjaa valmiiksi en vain voi keskittyä suoraan uuteen: ja sitten on kirjeet, ihmisten puhe, arvostelut, kaikki vievät yhä enemmän tilaa päässäni. En voi rauhoittua, sitoutua, sulkea itseni sen ulkopuolelle."
Virginia Woolf, kirjoitit jotain kovin nykyaikaista.
Miten usein tämän kaltaisilla sanoilla onkaan alkanut lehtiartikkeli, vastaanottotilanne tai ystävän tapaaminen? On niin paljon kaikkea, mahtavaa, kamalaa tai tylsää, ei sen väliä, mutta niin paljon kaikkea, että moni kuvaa hukkuvansa.
Ajankohtaisuudestaan huolimatta Virginia Woolfin päiväkirjasta peräisin oleva katkelma on kirjoitettu 1900-luvun alussa. Näyttää siltä, että yli ajan ihmismieli on paineistettuna sama: riittämättömyydessä rypevä, liiallisista sitoumuksista ahdistuva ja moneen suuntaan vetävien voimien ristipaineessa tempoileva.
Katkelmassa on jotain lohdullista – sata vuotta on kulunut, eikä mikään sisällämme ole muuttunut. Meidän taitaa olla vaikea hyväksyä sitä.
Maailma muuttuu ja yritämme yhä tiukemmin pysyä jokaisen kelkan kyydissä. Ahdistuneisuudella ei ole pulaa kohteista. Vastaanotolleni on varannut ajan potilas, joka halusi tietää, kumman margariinivalmistajan 70-prosenttinen kasvirasvalevite optimoisi hänen terveyttään paremmin. Virginia Woolfin aikaan koko ongelmaa ei ollut olemassakaan.
Kiista siitä, oliko ennen kaikki paremmin vai huonommin, on mieletön. Todennäköisesti osa asioista oli paremmin ja osa huonommin.
Olen kuitenkin miettinyt, onko hyvinvoinnilla jonkinlainen sweet spot, ihannealue, jonka ylittäminen kääntyy itseään vastaan?
Puhelimen kehitys on eittämättä ihmiskunnan tärkeimpiä keksintöjä, mutta nykyajan normiksi muodostunut jatkuva tavoitettavissa oleminen ei näytä meitä palvelevan. Mitä olisi mahtanut sanoa Virginia, jos olisi kuullut, että nykyihmiset nukkuvat puhelin vierellään, koska pelkäävät niin kovasti jäävänsä jostain paitsi. Virginian aikaan siirrettynä kyseinen henkilö olisi tosin nukkunut vierellään paitsi puhelin, myös ajan kaikki sanomalehdet, kaukokirjoitin ja joukko lentolehtisiä äänekkäästi tyrkyttäviä nuoria.
Entä valinnanvapaus? Kun haen ruokakauppani tuotevalikoimasta hammastahnaa, saan vastaukseksi 104 tuotetta. Onko tämä runsaus todella lisännyt suumme terveyttä vai kuluttaako vaihtoehtojen runsaus vain aikaamme ja aivokapasiteettiamme? Voiko valintojen runsaus muuttua taakaksi? En missään määrin haluaisi käyttää aikaa ja ajatusta yhden tuotteen valintaan, kun olisi vielä löydettävänä extra-neitsytoliiviöljy ja rasvaton D-vitaminoitu luomumaitokin.
Mistään muusta ei kilpailla kuten ihmismielen huomiosta.
Mainokset ovat yhä kohdennetumpia ja tiedon jakamisen sijaan nettiartikkelit kilpailevat keskenään kertoessaan meille, mistä meidän juuri nyt pitäisi olla huolissaan. Margariinien lisäksi olen vastaanotolla keskustellut hiivasyndroomasta, oireettomasta keuhkokuumeesta ja epämuodostumista, joita en kerta kaikkiaan kykene näkemään.
Kuuluvatko nämä ihmiset terveydenhuoltoon, en tiedä. Muutakaan paikkaa heille ei tunnu olevan, joten täällä he ovat. Ahdistuneina, unettomina ja väsyneinä. Niinpä peräämme oireille somaattista selitystä, ja kun sitä ei löydy, yritämme parhaamme auttaa niillä keinoilla, joita meillä on.
Keinovalikoimamme on kuitenkin riittämätön. Ei lääke tai sairausloma ympäristön kakofoniaa hiljennä. Ihmiset kaipaavat kokonaisvaltaisuutta, eikä meillä sitä ole tarjota.
Retriittiresepti ei olisi pahitteeksi. Eikä ohjaus käyttää sunnuntai Virginian tapaan päiväkirjan kirjoittamiseen.
Kirjoittaja on tamperelainen lääkäri, joka nukkuu puhelin toisessa huoneessa.
