Kadonneiden vaatteiden metsästys

Se, että joku uskalsi kertoa keisarin olevan vaatteitta – tai Suomen suojatta – kesti kauan. Sen jälkeen tilanne onkin tuntunut selkiytyvän suunnitelmaksi asti kiitettävällä vauhdilla.

"Tarvitaan sota, niin loppuu sekä ainainen valitus että jonot."

Eläkkeelle jäävän kollegan kommentti siitä, miten Suomen erikoissairaanhoito saadaan kuntoon, kuulosti kymmenkunta vuotta sitten rajulta, mutta on osoittanut voimansa kahden viime kuukauden aikana. Sotaa ei kukaan pyytänyt, mutta sellainen saatiin. Eikä koronasodassakaan ei ole voittajia, on vain voittoja – ei liioin häviäjiä, on vain tappioita.

Viestintä ja informaatio ovat nousseet tässäkin sodassa tärkeään asemaan. Valtakunnallisesti asiantuntijoita ja kriitikoita on astunut esiin pitkin matkaa. Keisarin vaatteet ovat olleet milloin päällä ja milloin kadoksissa. Arvovaltaisten keskinäinen nokittelu ja syyllisen osoittaminen eivät kaikilta osin ole näyttäytyneet taidokkaana, ja paikoin on mietityttänyt, miten paikallistason tilannekuva voi poiketa niin kovasti valtakunnallisesta. Se, että joku uskalsi kertoa keisarin olevan vaatteitta – tai Suomen suojatta – kesti kauan. Sen jälkeen tilanne onkin tuntunut selkiytyvän suunnitelmaksi asti kiitettävällä vauhdilla.

Myöskään paikallistasolla huonoon johtamiseen ei ole enää ollut varaa. Vaatteiden puuttuminen – on kyseessä sitten läsnä oleva esimiestyö, riittävä ja selkeä strategia tai vastuunotto – on ollut pakko myöntää virheiden kasaantuessa. Johtamisjärjestelmää onkin monin paikoin jouduttu tarkastelemaan, sillä kriisejä ei johdeta titteleillä, vaan liidereillä, joiden takana joukot seisovat. Ihmiset seuraavat niitä, jotka kantavat vastuun ja huolehtivat että kaikki pysyvät mukana. Väinö Linnan Tuntemattoman hahmot kulkevat nyt sairaaloiden ja terveyskeskusten käytävillä.

Koronasodan sankareiksi nousevat myös pellepelottomat. Etävastaanotot ovat vuosien kivikkoisten käynnistelyjen jälkeen totta lähes jokaisessa sairaanhoitopiirissä ja ratkaisuja löytyy nopeammin kuin esteitä. Toki mutkia on jouduttu ajamaan suoriksi ja ratkaisujen suhteen edessä on vielä monta perusteellista arviota tietoturvasta ja käytettävyydestä ennen rauhan ajan pysyvää toimintaa.

Toisaalta myös oman työtavan arviota onkin ollut helpompi tehdä pakon edessä: jos potilasta ei tarvitse lainkaan koskea vastaanotolla, on korona madaltanut kynnystä siirtyä toiseen tapaan hoitaa asia. Puheentunnistus ei sentään vielä ole ottanut pysyvää tulta alleen kaikkialla, mutta sekään ei enää tunnu tieteiskirjallisuudelta muiden etappien jälkeen.

Korvaavia toimintatapoja on otettu ennätysvauhtia käyttöön. Ihmiset asemasta ja ammattinimikkeestä välittämättä ovat kysyneet, kyseenalaistaneet ja olleet esittämässä ratkaisuja. Uutiset sairaanhoitopiirien rautakauppaostoksista, ompelijoiden työllistämisestä ja jopa "niitit ja talouspaperi" -ohjeista eivät kerro pelkästään epätoivosta, vaan ennemminkin päättäväisyydestä ratkaista asiat sillä, mitä jäljellä on.

Koronakuukausien aikana lähetteiden määrä keskussairaalaan on pudonnut Kanta-Hämeessä lähes 40 %. Samaan aikaan aivan viime viikkoon asti päivystyspotilaiden määrä oli murto-osa normaalista eikä myöskään jäljelle jääneisiin ajanvarausaikoihin tungeksittu. Väestön kyky kestää erilaisia oireita on kasvanut, mutta osalla myös ehdottomasti liikaa, terveyttä vaarantaen.

Onkin odotettavaa, että kysynnän väliaikainen näennäinen lasku tai organisaatiolähtöinen tulppaaminen valmiuden nimissä johtaa vielä suureen heilahdukseen kesän ja syksyn aikana. Hoitotakuuseen takaisin siirtymisen nopeus ratkaisee sairaanhoitopiirien kyvyn vastata heilahdukseen taloudellisesti kestävästi.

Uudet sota-ajan innovaatiot on hyvä säilyttää työkalupakissa, mutta terveydenhoito ontuu pitkään koronan jälkeen. Arvio ainakin Kanta-Hämeessä on, että jonojen purku jo kahden koronakuukauden jäljiltä tulee kestämään useita kuukausia ja vaatimaan aiempaa enemmän tehoja. Henkilöstöä huolettavat nurkan takana odottavat normaaliajan työt, joihin pitäisi tarttua hengästyttävän valmistautumisen jälkeen ja aiempaa synkemmissä talousnäkymissä.

Olemme kuitenkin joiltain osin valmiimpia – eläköityvän kollegan ennustuksen mukaisesti. Digiloikat muuttuivat harppauksiksi toimintatavoissa, organisaatiokulttuurimuutokset sairaalaperheiksi ja erikoisalarajat teoriaksi, jota käytäntö voikin venyttää sujuvan yhteistyön nimissä.

Theodore Roosevelt sanoi 1910 suunnilleen näin: Merkitystä ei ole kriitikolla, ei sillä joka osoittaa vahvan kompastuvan tai kertoo missä tekojen tekijä olisi voinut tehdä paremmin. Arvostus kuuluu sille, joka pölyyntynein ja hikisin kasvoin seisoo areenalla; joka urheasti etenee, erehtyy, on riittämätön – uudestaan ja uudestaan. Sille, jota ajaa innostus ja joka jalon asian edessä kuluttaa itsensä. Joka parhaimmillaan saavuttaa suuruutta, tai pahimmillaan epäonnistuu, mutta tekee sen suurella rohkeudella.

Suomen terveydenhuolto on saanut hetkensä areenalla. Saamme olla ylpeitä eturivin tekijöistämme, areenan miehistä ja naisista, jotka jalon asian edessä ovat uskaltaneet suuresti ja osoittaneet olevansa valmiita taistoon.

Kirjoittaja on palveleva johtajaylilääkäri Kanta-Hämeestä.