Kommentti

Kuolemanpelko, kilpailuhenki ja lohdutus

Koronakriisin iskettyä tuntui, että monia läheisiä ja tuttuja vaivasi epämääräinen paha olo. Seurasi pelokas käpertyminen omiin oloihin.

Hanna Rintala
Kuvituskuva 1
Jussi Helttunen

Mitä yhteistä on koronakriisillä, kestävyyskriisillä ja länsimaisella yksilökeskeisellä, kilpailuhenkisellä elämäntavalla? Kysymys on monitulkintainen ja minun vastaukseni siihen on pelkästään omakohtainen: ne kaikki triggeröivät minulla eksistentiaalista kuolemanpelkoa. Luulen etten ole yksin tunteideni kanssa.

Koen itseni pieneksi ja teeman suureksi. Kerron hiukan omista eksistentiaalisista kriiseistäni.

Koin voimakasta ympäristöahdistusta nuoruudessani 90-luvun puolivälissä. Silloin oli kuumia kesiä ja Hesarissa juttuja poikkeuksellisista lämpötiloista. Jostain syystä hätäännyin voimakkaasti ja pitkäkestoisesti maapallon puolesta. Tieto ihmisen osuudesta vaaralliseen ja vääjäämättömään kehityskulkuun sai minut potemaan syyllisyyttä jokaisesta automatkasta, joka vuokseni ajettiin. Yritin monin keinoin minimoida maapallolle olemassaolollani aiheuttamaani vahinkoa. Jouduin monien syiden vuoksi kantamaan hätääni yksin. Nyt en haluaisi kenenkään nuoren joutuvan kantamaan samanlaista kuormaa.

Sittemmin ympäristöanoreksiani on laimentunut ja olen oppinut tekemään kompromisseja. Se ei ole kokonaan poistanut taipumustani ahdistua maapallon tilasta, ihmiskunnan kollektiivisesta syyllisyydestä siihen ja ratkaisujen vaikeudesta.

Koronakriisin iskettyä tuntui, että monia läheisiä ja tuttuja vaivasi epämääräinen paha olo. Seurasi pelokas käpertyminen omiin oloihin. Ilmassa tuntui leijuvan jotain epämääräistä ja pelottavaa, josta oli vaikea saada kiinni.

Jouduin vääntämään itselleni rautalangasta, että pohjimmiltaan pelkään koronankin kohdalla kuolemaa. Minulle tuli voimakas tarve kertoa muutamille ihmisille tunteestani. Pyysin, että he olisivat läsnä lasteni elämässä jos minulle käy huonosti. He lupasivat. Olen onnekas kun minulla on läheisiä, joille voin uskoa kuolemanpelkoni. Pelko lievittyi selvästi ja koin lohtua.

Eksistentiaalinen ahdistukseni kumpusi tarpeestani kokea kuulumista johonkin, tarpeesta voida luottaa siihen etten ole yksin. Että yhteisöni kannattelee minua ja että olen merkityksellinen. Suoritukseni tai saavutukseni eivät ole, mutta minä itse olen.

Kuinka usein tuo toteutuu? Empiirisen kokemukseni mukaan liian harvoin.

Tuntuu, että kilpailuhenkisyys ja suorituskeskeisyys istuu minussa jonkinlaisena oletusasetuksena. Se puskee esiin tahtomattani, automaattisesti. Ajatukset pyörivät velvollisuuksien ja suunnitelmien ympärillä ja samalla kerään kierroksia. Koen pakkoa saada tehtäväni suoritettua omin voimin, odotan saavani meriittiä siitä. Lääkärin koulutuksessakin opimme tekemään päätöksiä yksin ja ottamaan yksin isoja vastuita.

Lue myös

Minulla yksilösuorituksen pyrkimysten kiihtymystilaa seuraa tyhjyys ja yksinäisyys. Eksistentiaalinen pelko ja merkityksettömyys, sitten taas uusi yritys täyttää suorituksen mitta.

Voisiko olla toisin? Voisiko tekemiseni niin työssä kuin muissakin yhteisöissä olla osa yhteisön jaettuja pyrkimyksiä? Yhteinen ja kollektiivinen, pienissä ja suurissa toimissa. Yhteisön merkitys voisi minun puolestani kasvaa ja oman suoritukseni vähetä.

Mietin sitä, miksi kaikki eivät minun tapaani reagoi voimakkaalla eksistentiaalisella ahdistuksella näihin isoihin ongelmiin. Ja miksi itse reagoin? Vastaus liittynee siihen, että meillä kaikilla on erilaiset kasvupolut ja erilaiset herkkyydet. Ollaan myötätuntoisia herkkyyksiämme kohtaan.

Kirjoittaja on LL ja Lääkärin sosiaalinen vastuu ry:n ilmasto- ja ympäristövastaava sekä Facebookin ilmastolääkärit-ryhmän perustajajäsen.

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030