Lääkäriyden kipinä

Pyrkimys sankaruuteen on kaikki meidät tähän työhön tuonut.

Hoitajat juoksevat ja potilas hengittää huonosti pyrkien yhä uudelleen istumaan. Kaikki on kovin sekavaa. Sydänpussissa on nestettä, sanoo joku. Paikalle ilmestyy kirurgi, joka toisella kädellä painaa potilaan takaisin petiin ja toisella iskee neulan rintalastan viereen.

Tietenkään tätä ei tapahtunut oikeasti. Ehkä kohtaus on piirtynyt mieleeni Teho-osastosta, sillä sen myötä minun ikäluokkaani syntyi lääkäriyden kipinä. Televisiosarjat ovat vaihtuneet, mutta maallikoille esitettävä valkotakkisuuden sädekehä pysynyt. Tällä hetkellä jonkun tulevaisuuden lääkärin ruudulla pyörii Syke herättäen intoa yltää vielä joskus kohtausten sankaritekoihin.

Pyrkimys sankaruuteen on kaikki meidät tähän työhön tuonut. Kun lääkiksen alussa esittäydyimme jokainen luentosalin edessä, puolet ilmoitti haluavansa kirurgeiksi, toinen puoli lastenlääkäreiksi. Yhden muistan maininneen foniatrian. Minä en tiennyt, mitä se tarkoittaa. Joka tapauksessa siinä luentosalin edessä seistessä kaikilla oli vahva missio, tunne tarkoituksesta. Halusimme auttaa, pelastaa ihmishenkiä tai ihan vain parantaa maailmaa.

Ensimmäisen viransijaisuuteni tein anestesiologialla. Kurssikaverit kutsuivat sitä temppukouluksi. Tempuista en tiedä, mutta anestesialla oli helppoa löytää työstä sisäistä sankaria ruokkivaa merkitystä. Jo kahden viikon työkokemukseni palkittiin potilaan todettua, että seurassani on turvallinen olo. Sellaiset sanat saavat aikaan tunteen, joka osuu syvemmälle kuin yksikään sokkona oikeaan onteloon isketty neula voisi osua. Lääkärin työ on hienoa, mutta aivan eri tavalla kuin sitä etukäteen osasi kuvitella.

Aina joskus työmme hienous unohtuu ja puheissa toistuvat "jumiutuminen teekooseen", "reseptiautomaatti" ja "ei tänne viihtymään ole tultu". Pohjaa kokemukseen, sanotaan toisille. Opit vielä, sanotaan nuoremmille.

Työpaikat ovat jälleen täyttymässä kesäkandeista. Muutamaksi kuukaudeksi ilmapiiri muuttuu kirkasotsaisemmaksi: intoa, jännitystä ja pyrkimyksiä tehdä jotain suurta. Tällaisen toistuminen on mahtavaa – parhaimmillaan se tarttuu ja muistuttaa siitä, mitä me kaikki olemme joskus olleet ja miksi tänne päätyneet.

Puolet ei lopulta päädy kirurgeiksi ja toinen puoli lastenlääkäreiksi – ei siksi, että he olisivat luopuneet missiostaan, vaan koska näkökulma on laajentunut. Kokemus on sitä, että tuntee useamman reitin päämääräänsä. Minä en ole vielä päätynyt takaisin anestesialle, vaikka luulin tieni olevan viitoitettu. Lopulta se mitä tekee, ei olekaan kovin olennaista, kun tietää miksi tekee. Mikä se oma missio olikaan?

Nautinnollista kandikesän nostetta.

Marika Kandell

Kirjoittaja on tamperelainen lääkäri

kuva: Laura Vesa